Ensimmäiset päivät 2

Tour Montparnasse on absurdi rikkauden ja eliitin eristäytyneisyyden symboli. Kun etsin kotia, minun tarvitsee vain suunnistaa tuon valtavan lasitornin juurelle. En edes tiedä mitä se pitää sisällään, kenties toimistotiloja, jonkin kansainvälisen yhtiön saunatilat, puitteet hiljaisille maanjäristyksille. Se on sormi, joka tunkeutuu ajan ja tilan tuolle puolen. Kun katson ulos ikkunasta, se katsoo takaisin kymmenien harmaiden kerrostalojen yläpuolelta, kuin vasta aterioinut ja levollinen johtaja.

Kun olin lähtenyt livohkaan hostellista, olin syönyt ja nukkunut huonosti viikon ajan. Olin täysin uupunut ja väsymyksestä harhainen, olin varomaton rahojen ja reittivalintojen suhteen ja sosiaalisesti uskomattoman kömpelö. Oudointa on kuitenkin se, että pahimmassa uupumuksessa puhuin kenties luonnollisimmin ranskaa kuin koskaan ennen tai kenties koskaan tulevaisuudessakaan.Päätin siis ottaa lopulta vastaan asunnon, jota minulle oli ensimmäisenä päivänä tarjottu. Tie vei siis Gentillyyn, Pariisin lähiöön. Olin alunperin saanut yhteyden vuokranantajaan Pariisissa asuvan tuttavani kautta ja tämä oli sen verran mukava, että sovimme kuukausimaksun sijaan maksavani huoneesta parikymppiä per yö siihen asti kunnes löytäisin asunnon. Huoneeni sijaitsi kaksikerroksisen omakotitalon toisessa kerroksessa.

Talo itsessään ansaitsee oman kappaleensa. Itse huoneeni oli siisti. Siellä oli, absurdia kyllä, takka, nojatuoli ja yleisesti ottaen paljon tilaa. Huone, kuten koko talo, oli pirullisen kylmä. Palaan tähän myöhemmin. Samoin kylpyhuone vaikutti kuin toisesta talosta revityltä ja päälle liimatulta kiiltokuvalta. Yksin omakotitalossa asuminen oli kiinnostava kokemus. Öisin ei voinut välttyä aavetalon vaikutelmalta, varsinkin kun kylmillä käytävillä saattoi erottaa hengityksensä kuunvalossa. Välillä portaat natisivat itsestään ja parina yönä lukitsin huoneeni oven, en tiedä miksi. Näin keittiössä muutaman kerran torakoita ja kylpyhuoneessa pyyhkeeseeni kiinnittyi valtava hyönteinen, jota en parhaalla tahdollakaan tunnistanut. Eräänä päivänä selvitin taloa vaivaavan kroonisen kylmyyden syyn: keittiön seinässä, jääkaapin takana, oli valtava reikä. Ruuanlaittoa varten oli kaasuliesi, jota en uskaltanut käyttää, sillä ajattelin pääseväni sitä kautta vielä hengestäni. Lyhyesti sanottuna talo oli kuin valtauksen jäljiltä. Outoa kyllä, viikon jälkeen se tuntui jo kodilta ja olen syvästi kiitollinen vuokraisännälle. Ilman häntä olisin ehkä palannut Suomeen.

Jatkoin asunnonetsintää uudesta tukikohdasta käsin. Päivittäiset iskukohteeni olivat Eglise Américainin ilmoitustaulu ja Leboncoin.fr-sivusto. En ole koskaan käynyt armeijaa, mutta luulen saaneeni päivittäisen asunnonmetsästyksen kautta pientä esimakua. Muodostin rutiinin: joka päivä koulun jälkeen linjalla 13 Invalidesille asti, Quai d'Orsayta pitkin Egliselle katsomaan ilmoituksia, soitto kymmeneen ensimmäiseen numeroon ja suorilta käsin asuntonäyttöön. Kävin kielikouluni tämän sekoilun lomassa. Onnekasta kyllä, en enää kärsinyt univaikeuksista.

Tältä ajalta muistan muutaman onnellisen hetken. Muistan ranskalaisen aamiaisen kahvilassa, kahvin ja erikoisen, jääkylmän salaatin. Muistan oleskelun Luxembourgin puistossa, shakkia pelaavat vanhukset, erikoiset puulajikkeet ja niiden kauniit latinankieliset nimet. Muistan keveät askeleet, joilla nousin portaita kuultuani juuri että pääsen Louvreen ilmaiseksi. Muistan mukavan italialaisen kaveriporukan, jonka kanssa join viiniä Sacre-Coeurin portailla ja joka herätti minussa jälleen kiinnostuksen latinan ja italian kieliä kohtaan. Muistan laulaneeni CMX:n kertosäkeitä suomen kielestä kiinnostuneille tanskalaisille Seinen rannalla. Muistan sen lämmön, joka virtaa ihmisistä viinin ja ravitsevan keskustelun äärellä.

Nämä kaikki ovat kliseistä pariisilaishömppää, fantasiaelokuvien polttoainetta, mutta en jaksa välittää, en jaksa jatkuvasti analysoida ja miettiä. Haluan vain olla osa tätä maailmaa, joka avautuu jalkojeni edessä valtavana, upottavana kokemusten maastona. Se on osa Pariisin viettelystä, sen lumoa. En halua olla etäinen katselija, haluan olla osallinen näistä hetkistä, olivat ne sitten kuinka naurettavia tahansa lähemmin tarkasteltuina.

Katson itseäni peilistä enkä voi uskoa kuinka paljon olen voinut laihtua muutamassa viikossa. Kylkiluuni pistävät terävinä esiin ihon alta, kenkäni ovat tomusta harmaantuneet ja roskokori täynnä tyhjiä tupakkiaskeja. Tämä on siis todellista, konkreettista elämää, kaukana niistä kammioista, joita Suomeen pystytin ja joissa kuljin aikani ympyrää, oman mieleni kiertoradoilla.

Ensimmäiset päivät 1

Pariisin kasvot ovat kuin kalan suomut, jotka kameleontin tavoin heijastavat valoa katsojan asennosta riippuen mitä erilaisimmilla tavoilla. Lyhyesti sanottuna Pariisi vahvistaa katsojassa vallitsevaa tunnetilaa. Jos menee hyvin, Pariisi on upea. Jos menee huonosti, Pariisi on vihoviimeinen horna. Kun saavuin Pariisiin, olin täysin vakuuttunut, että tämä on toden totta helvetti maan päällä. Tällä hetkellä olen iloinen siitä, että olen muuttanut tänne. Tällä hetkellä tuntuu epätodelliselta muistella niitä vaikeuksia, joita kohtasin saavuttuani Ranskaan.

Ensimmäisinä päivinä huomasin, että kielitaitoni on hädin tuskin riittävä. Hallitsen ranskan kieliopin, mutta ranskalaisten kanssa asioidessani huomasin sanavarastoni olevan kauniisti sanottuna köyhä. Osasin esittää kysymyksiä mutta en ymmärtänyt vastauksia. Pariisilainen puhuu hyvin nopeasti, siitä ei pääse ympäri. Pariisilaisen puheesta (ja yleensäkin elämänrytmistä) voisi pumpata energiaa pienelle valtiolle. Samoin mielessäni kävi useasti, että en introverttinä ehkä ole täysin oikeassa kaupungissa. Pariisilaiset ovat etäisiä mutta suomalaisiin verrattuna hyvin suoria ja kantaaottavia. Huomasin usein tuntevani suoranaista pelkoa puhuessani ihmisten kanssa kasvotusten tai puhelimessa. Onneksi ranskalaiset suhtautuvat kömpelöön ranskaan enimmäkseen huumorilla.

Itse yliopistossa huomasin, etten ymmärtänyt mistään mitään. Oli kursseja, joiden ajankohdista en ymmärtänyt mitään. Oli pakollisia lomakkeita, joista en tiennyt mitään. Oli hyvin aktiivista Erasmus-toimintaa, josta en ymmärtänyt mitään. Kaikki tämä jätti minut hyvin masentuneeksi ja kotiin palaaminen kävi usein mielessä. Asiaa ei auttanut se, että vaikka pidän itse yliopistosta, itse Saint-Denis on Pariisin ulkopuolella ja melko ankeaa aluetta. Yhä vieläkin, joka kerta kun matkustan linjalla 13 neljäkymmentä minuuttia Pariisin ulkopuolelle, minut valtaa alakuloisuus ja ärtyisyys, kuten lapsena, kun piti erota vanhemmista ja astua päiväkodin steriileille käytäville. Positiivisina puolina mainittakoon, että yliopiston lehtorit ovat stereotypioiden vastaisesti hyvin energistä ja iloista porukkaa ja ilokseni hyvin tietoisia Bourdieun, Foucaultin ja muiden entisten professoreiden yliopistolle jättämästä intellektuaalisesta velvollisuudesta. Universite Paris 8 on ehkä ruma ja köyhä, mutta se jos mikä on vallankumouksellisen ajattelun mekka ja on jo ulkomuodollaan suora vastalause rahasta tokkuraiselle, oikeistolaiselle yliopistoperinteelle, jota esimerkiksi Paris IV - Sorbonne edustaa.

Ensimmäisenä yönä sain myös tutustua Pariisilaiseen kohteliaisuuteen. Asiakaspalvelu on usein todella nihkeää ja ärtynyttä. Ihmisiä ei juurikaan kiinnostaisi olla töissä ja sitä ei pelätä näyttää. Tämä kaupunki kuitenkin pakottaa sopeutumaan ja kovettaa pehmeän, perisuomalaisen kohteliaisuudenjanon. Pian asiaa ei edes huomaa. On oppinut keskittymään itse asian hoitamiseen ja jättämään asiakaspalvelijan omaan arvoonsa, kuin työkalun. Se on väärin ja huolestuttavaa, mutta hyvin luonnollinen tapa sopeutua Pariisiin. Kaupunki pieksee turhan herkkyyden pois hyvin nopeasti.

Ennen Pariisiin saapumista minulle oli luvattu asunto melko keskeiseltä paikalta. Kun toisena päivänä kävin katsomassa asuntoa, kävikin ilmi, että se oli Pariisin ulkopuolella ja melko rajussa kunnossa. En voi kuvata sitä pettymyksen tunnetta, joka minut valtasi tuona päivänä. Olin täysin kypsä lähtemään kotiin. Päätin kuitenkin alkaa etsimään omatoimisesti asuntoa, tietämättä kuinka vaikeata se tulisi olemaan. Tiesin toki, että asunnon löytäminen Pariisista on vaikeaa. En tiennyt, että se on mahdotonta. Asuin ensimmäiset neljä päivää hotellissa ja siirryin sen jälkeen hostelliin, joka on osuvasti nimetty Peace and Love. Nukuin hostellissa kahden muun vieraan kanssa. Toinen oli nuori puolalainen poika, joka osoitti minua kohtaan niin uskomattoman liioiteltua kohteliaisuutta ja varovaisuutta, että minua usein nauratti hänen seurassaan. Hän oli luultavasti ensimmäisellä lomamatkallaan ja oksensi muutaman oluen jälkeen. Nyt pohdin missä päin maailmaa hän tällä hetkellä vaeltaa silmät nöyrinä ja anteeksipyytelevinä. Joka tapauksessa huone oli niin uskomattoman klaustrofobinen (kun vessan oven avasi, se otti kiinni sänkyyn ja oli liu'uttava sisään avautuneesta raosta), että jatkoin matkaani.

Jos on sanottava jotain myönteistä ensimmäisistä viikoistani Pariisissa, se on, että jouduin opettelemaan Pariisin metron lähestulkoon ulkoa. Jokikisenä päivänä soittelin asuntojen perään, kävin tarkistamassa ilmoitustauluja Seinen pohjoispuolella ja asuntonäytössä eteläpuolella. Kävin lyhyessä ajassa lähes jokaisessa arrondissementissä. (Pariisi on jaettu kahteenkymmeneen piiriin, arrondissementtiin, jotka lähtevät liikkeelle Louvresta (1eme arrondissement) ja kiertyvät myötäpäivään spiraalin tavoin keskeltä kaupungin ulkoreunoille.) Näin sain nopeasti kattavan yleiskuvan kaupungin erilaisista kasvoista. Ja niitä on monta. Pariisi on yhtenä kokonaisuutena täysin hahmoton. On parempi puhua pikkukaupungeista suurkaupungin sisällä. Tämä ei ole liioittelua: Pariisi pitää sisällään kaksikymmentä hyvin erilaista kaupunkia. Kiitäessäni kaupungin puolelta toiselle asuntojen perässä sisäistin nopeasti nämä hämmentävät vaihtelut ja selitin ne itselleni hyvin kliseisellä mutta totuudenmukaisella tavalla: Pariisi on usean rodun, kulttuurin ja sosiaaliluokan väkivaltainen yhteentörmäys, pieni paise tai räjähdys maaksi kutsutun sienen pinnalla, joka pitää sisällään uskomattoman määrän erilaisten ainesten aiheuttamaa painetta ja joka siksi räjähtää kuin sisäänpäin, muodostaen oman pienen universuminsa, joka on todellisuudessa suurempi kuin kartalla, sillä se on romahtanut itseensä, jne. Samoin päätin, etten aio pyrkiä tilanteeseen, jossa voin sanoa tuntevani Pariisin. Pariisi on valtava enkä tuntisi sitä vaikka asuisin täällä vuosia. Haluan keskittyä muutamaan piiriin ja jos mahdollista, voin kenties kutsua niitä kodikkaiksi.

Tänä iltana olen esittänyt humanistin karikatyyriä. Olen käynyt syömässä vegaaniravintolassa (falafel + 12cl Côte du Rhonea) ja elokuvissa Latinalaiskorttelissa. Onhan tämä hedonistien ja elokuvafriikkien pääkaupunki.

Metro

Metro on Pariisin elinehto. Ilman sitä kaupunki vajoaisi kaaokseen ja anarkiaan, mikä on tietysti sekin varsin mielenkiintoinen vaihtoehto. Metro on kuin valtava hämähäkinverkko, joka pitää kaupungin joka kolkkaa sormissaan ja joka satojen vuosien päästä varmasti sortaa Pariisin mukanaan maan uumeniin. Pariisissa eläminen on yhtä kuin elämä metrossa, tuossa välitilassa, jossa ihmiset vaipuvat horrokseen ajaksi, joka vaaditaan päästäkseen pisteestä A pisteeseen B. Metro on kiehtova maailma suurkaupungin alla, joka ei nuku koskaan ja joka toimii maanalaisten armeijoiden ja syrjäytyneiden ja kapinallisten kotina. Tällä hetkellä, tilanteestani johtuen, tunnen parhaiten metroverkoston: osaan ulkoa reittejä, aikatauluja, värikoodeja, pysäkkejä, terminuksia, vyöhykkeitä, tuoksuja, hajuja, penkkejä ja lakkoja. Pariisin metro on mielessäni kuin raskaat mutta kiehtovat lukusarjat ja teoreemat oppineen neurootikon mielessä. Näen siitä unia, kuvittelen muistisääntönä verbit Saint-Lazaren asemalle ja adverbit Invalidesin liukuportaisiin. Pariisilla on kahdet kasvot, museokaupungin poskipuna ja kultatiara, sekä elävä, tunkkainen, kuuma ja sykkivä hämähäkinverkko, lyhyesti kuuluisa metro. Toistaiseksi olen oppinut tuntemaan jälkimmäisen, sillä se on ollut käytännössä kotini viimeiset kaksi viikkoa.