Valot/Les lumières

(Kuvat ovat stock-materiaalia, sillä olen hukannut kamerani. Pyrin lisäämään autenttistakin materiaalia jossain vaiheessa.) Yritän tästedes kirjoittaa joitain blogipäivityksiäni ensin suomeksi ja sitten vähän lyhyemmin ranskaksi.

Tänään pääsin pitkän kuumetaudin jälkeen vihdoin ylös sängystä ja takaisin kaupungin kaduille. Olin viettänyt viimeiset neljä päivää kovassa ja tajuntaa laajentavassa kuumeessa. Oli melko erikoinen kokemus olla neljän seinän vankina Pariisissa. Ulkona kokonainen suurkaupunki sykkii ainutkertaisine tapahtumineen ja muutoksen lupauksineen, itse vietin vaihtovuottani katsomalla huonoja elokuvia, sillä keskittymiskykyni ei riittänyt muuhun. Muuten, jos elokuvaa pystyy seuraamaan neljänkymmenen asteen kuumeessa, tämä tarkoittaa samalla sitä, että kyseinen elokuva on erittäin huono ja eloton, lyhyesti sanottuna vuoden 2000 jälkeen tehty elokuva. (Elokuva taiteenlajina kuoli vuonna 2000.) Samalla sain paljon aikaa miettiä itseäni, maailman topografiaa ja mahdollisia tulevaisuuden suuntauksia. Seuraava lause ei yksinkertaisesti toimi suomen kielessä, siksi kirjoitan sen englanniksi: Got pretty high from that fever.

Lähiviikkoina olen harrastanut vähän kaikkea jazzklubista irkkubaariin, Latinalaiskorttelin leffateattereista Pikku-Intian (Intialaiskortteli Pariisissa) selvittämiseen. Kaikkein sykähdyttävin kokemus tapahtui kuitenkin tänään, kun kävelin Tuileriesin puistossa ja pitkien sadepäivien jälkeen avasin sieraimeni odotetulle poutapäivän leikkisälle ilmalle. Tuileries oli yllättävän rauhallinen, kuin pikkukylän kokoontumispaikka: vanhuksia, perheitä, nuoria, kaikki pelaamassa, keskustelemassa, torkkumassa. Lämmin kommunikaatio voittaa kylmän catwalk-ilmeettömyyden, mikä ihme Pariisissa. Kaupungissa, jonka metrossa ihmiset näyttävät siltä kuin antaisivat puukosta jos heitä katsoo turhan pitkään, on hienoa nähdä ihmisiä vilkkaina ja eloisina syysauringossa.

Istuin puiston länsipäähän, josta aukeaa näkymä mm. E-tornille ja Champs-Élyséelle. Vieressäni ihmiset lukivat kirjojaan antamatta minkään häiritä älyllistä harjoitussarjaansa. Edessäni häärivät joukko kuvaajia kameroineen ja haulikkomikkeineen, saa nähdä pääsenkö minäkin Loreal-mainokseen sellaisena vakiomietiskelijänä, joita turistit niin kovasti Pariisista etsivät. Joka tapauksessa, yhtäkkiä pilvimassa murtui ja vihreänkeltainen valomassa laskeutui rakennusten takana kuin usva pilvien puhkeamien tahtiin. Värisävy kuulostaa epämiellyttävältä mutta todellisuudessa se oli mitä miellyttävin, kuin kelluva patina, ruosteen oranssi savu, joka saartoi E:n kuin mikäkin tuomiopäivän tuli. Katselin tuota valon liikettä, pilvien ratkeilua ja umpeutumista puoli tuntia. Tultuani tajuihini ajattelin miten hienoa on saada mahdollisuus keskellä Pariisia unohtaa hetkeksi ympäristönsä ja sukeltaa sisäänsä, ajatuksiinsa, joiden rikkautta taivaan ihmeet vain heijastavat. Se ei olisi mahdollista ilman sitä ihmeellistä valoa, joka on ilmeisesti juuri Pariisin syksylle ominaista. Nyt uskon Edith Piafia, Pariisin taivaassa ja sen värimaailmassa on jotain hyvin omalaatuista. Jos olisin maalari, olisin myös oikeassa paikassa.

Ihmiset miettivät paljon elämän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä ja sitä kuinka paljon eri asioita on nähtävä ja tehtävä, jotta elämä tuntuisi hyvin käytetyltä. Olen miettinyt näitä asioita jo liikaa. Tänään kuitenkin tunsin saavuttaneeni pienen ratkaisun katsellesani maisemaa edessäni. Ajattelin, että jos edes kerran olet kokenut vilunväreitä meren valtavuuden äärellä, herkistynyt villin luonnon keskellä, tuntenut jonkin itseäsi suuremman kulkevan lävitsesi tuulen lailla ja antanut sinun sekunnin murto-osan ajan nähdä maailmamme ulkopuolelle, jos olet kerran kokenut jotain itseäsi suurempaa aivan vierelläsi, elämäsi ei ole mennyt hukkaan. On mahdollista tuntea tuo toinen maailma, joka viestii meille tällä tavalla, ja sen kautta tuntea kuolemattomuus jo tällä puolen elämää.

Je vais essayer à ecrire un part de mes écritures dans mon blog en finnois et àpres plus simplement en francais. M'excusez des fautes de grammaire, je vous en prie. Je suis encore en train d'apprendre.

Aujourd'hui, j'étais en train de faire une petite promenade à travers du jardin des Tuileries quand je me suis arrêté devant le paysage consistant de la Tour Eiffel, les arbres entre Tuileries et Champs-Élysées et le ciel. Il y avait des gens avec des caméras et microphones, peut-être je vais figurer dans une publicité pour Loreal comme le vieux penseur représenté dans les rêves des touristes et ex-intellectuels. Avant tous, la plupart de mon temps ici a été plus ou moins dur et plein des défis. Les moments comme ca me fait plus à l'aise parce que ca me prouve que il y a de la place et du temps à se calmer et à plonger en ses rêves personnels. Subitement, sous le ciel pollué par Paris j'ai vu la lumiére tomber comme jamais avant. J'ai vu des nuances du jaune, du vert et du orange. J'ai vu les pommes du ciel déchire en morceaux le tissu d'air vespertin. Pendant une demiheure j'ai seulment regardé le passage des nuages. J'ai compris que il y a trop discussion sur le sujet si on vis sa vie pour rien. Si, juste une fois, on se sent quelquechose plus grand que soi-même et on la fait confiance, la vie n'est pas pour rien.