Jatkan kirjanmetsästystä kaiken terveen järjen vastaisesti( voisin
olla, esimerkiksi, koulussa samalla hetkellä). Miksi ihmisen, joka ei ole
OCD-diagnoosin vanki, ainakaan tietääkseni, pitäisi jahdata yhtä (laajemmassa
mittakaavassa triviaalia) esinettä yhdessä maailman kiireisimmistä ja huonolla
säällä helvetillisimmistä kaupungeista, vaikka hän voisi istua samaan aikaan
lämpimässä bistrossa juomassa (suhteellisen) halpaa viiniä ja yrittää ylittää
kielimuuria paikallisen tarjoilijan kanssa (kuulin vasta myöhemmin, että
jälkimmäinen on Pariisissa melko lailla ’’turha luulo’’)?
No, tässä yksi selitys. Kuten varmasti kaikki ovat asian kokeneet, nähtävyyksien kiertäminen on äärimmäisen ristiriitaista puuhaa. Tällainen tähtäys-laukaus-lataus-tähtäys-asenne nähtävyyksiä kohtaan on toki tehokasta mutta suoraan sanottuna kummallista. Totta, esimerkiksi Grand Palais tai Invalidesin puisto ovat vaikuttavia vaikka niiden kohdalle osuisi vessahädän viimeisillä epätoivoisilla sekunneilla. Yksi seikka kuitenkin tulee katsojan ja kohteen väliin. Tarkoituksellisuus. Pitkällä tähtäimellä tämä alkaa tuntua siltä, kuin turisti leikkisi kuurupiiloa kaupungin nähtävyyksien kanssa. Näkijä/löytäjä voittaa. Nähtävä alistuu häviäjänä katseelle, joka sekin muutamassa sekunnissa laskeutuu ja lässähtää samoille urautuneille piirteilleen. Tässä on jotain syvästi antiklimaattista. Tuntuu kuin hävinnyt nähtävyys olisi nyt voitettu vihollinen, josta ei enää koskaan, koskaan, tule ystävää. Tämä johtuu siitä, että emme ole vain sattuneet sen kohdalle vaan tarkoituksella metsästäneet sen esiin. Plus, kun jonkin näkemistä odottaa, arkijärkikin sanoo, että mieli luonnollisesti paisuttelee odotuksen kohteen sellaisiin mittoihin, että itse asia ei voikaan olla muuta kuin jonkinasteinen pettymys.
Tästä johtuen olen huomannut, että jonkin taskuun mahtuvan kohteen metsästäminen, oli se sitten kuinka absurdi tahansa (seuraavaksi kengännauhat), on huomattavasti elävämpi tapa nähdä ja kokea kaupunki. Niin, kaupunki, jota olen kuullut kuvailtavan mm. seuraavalla fraasilla: ’’Maailman ärsyttävin suurkaupunki.’’ Mutta nyt huomaan, että kyseinen ärsytys on ilmeinen erityisesti nähtävyyksien metsästäjälle, joka (joskus kirjaimellisestikin) ryöstetään jok’ikisellä etapilla. Kun metsästää vaikkapa kirjaa, eksyy nopeasti sivukujille ja niiden saartamille saarekkeille (yleensä minipuisto, jota reunustavat pienet liikkeet), kohtaa uutta ja tuntematonta, mielessään vain tämä yksi asia. Kun toimittaa kyseistä missiota, suuremmatkin nähtävyydet tuntuvat huomattavasti mahtavammilta, sillä niiden kauneutta voi pysähtyä ihailemaan rauhassa, ilman, että tarvitsisi jonottaa neljääkymmentä minuuttia karjamaisen turistivirran kanssa katsomaan jotain, josta ranskalaiset tuntevat yhtä paljon kansallisylpeyttä kuin minä tunnen hernekeitosta. Kun seikkailee jonkin triviaalin tarpeen perässä, kaupunkia ei pyri valloittamaan. Sen pyrkii tekemään kodiksi.
Joka tapauksessa, nappaan RER-junan päästäkseni Seinen eteläpuolelle, Luxembourgin puiston viereen. (Mainittakoon sivumennen, että RER eroaa Metrosta sikäli, että RER halkoo kaupunkia neljässä suunnassa, muistuttaa enemmän varsinaista junaa ja pysähtyy harvemmin, ollen siten huomattavasti nopeampi. Kaiken edellä mainitun kivuuden torpedoi se, että RER-junat ovat usein seis lakkojen vuoksi, ne haisevat, ovat huonosti valaistuja, niistä kuulee kaikenlaisia väkivaltalegendoja, jne. Ne ovat kansanjunia, joissa rikkaampaa väestöä ei ymmärrettävistä syistä näy.) Viimeinen toivonkorsi on San Fransisco Bookshop, Rue Le-Petit-Prince. Kaikki edellä mainittu kitinä ja kiirastulimainen itsereflektio palkitaan viimein, sillä kyseinen katu on kaikille putiikkien ystäville varsinainen paratiisi ja suosittelen sitä täten kaikille kaupungissa piipahtaville.
Katu viettää jyrkästi alaspäin (ei välttämättä sattumaa,
että San Fransisco Co. on tällä kadulla) ja on pullollaan kirjakauppoja ja
ravintoloita. Kiinalainen kirjakauppa, japanilainen kirjakauppa, egyptiläinen
kirjakauppa, ’’muinaisten kirjojen’’ kauppa… Katu kuulostaa yhdeltä niistä El
Dorado-tarinoista, jotka aina hyväksyy karikatyyrimäisenä liioitteluna muttei
todellisuutena (sillä silloin joutuu kysymään itseltään kivuliaan kysymyksen:
miksen ole siellä?). Olen hämmentynyt mutta iloissani, että olen löytänyt yhden
näistä pikkukaduista, joista Pariisi on kuuluisa mutta jotka tuntuvat olevan
jyrkästi harvenevaa lajia. Humanistin karikatyyri voisi esim. käydä syömässä
sushia ja poiketa tämän jälkeen Filosofiseen Kirjakauppaan (oikeasti yhden
kaupan nimi) ja miksei sen jälkeen Elokuvakijakauppaan.
Kun pääsen itse kirjakauppaan, se on kuin Tamperelainen Lukulaari mutta yhdessä kerroksessa. Kirjoja on pinottu tornimaisiksi pinoiksi ja auta armias jos tornin keskivaiheilta on erotettava mielenkiintoinen teos ilman että koko roska romahtaa kuin Etelätorni ikään. Amerikkalainen harmaa herrasmies istuu niin syvällä tiskin pinojen takana, etten näe hänen suutaan kun hän puhuu. Etelätorniläppä käy mielessäni, mutta myyjän kansallisuuden huomioon ottaen se tuntuu melko lailla erittäin härskiltä. Hän ei suostu puhumaan muutamaa fraasia enempää ranskaa, varsinkaan kun kuule minun lausuvan DFW väkisin väännetyllä brittiaksentilla (brittiaksenttia on hauskaa mutta täysin idioottimaista matkia, tiedän). Aluksi kuulostaa siltä, että tämäkin librairie on vesiperä, mutta yllättäen kirja löytyykin hyllystä, vieläpä juuri sinä 2006 nid. painoksena, jota etsin. On vaikeaa salata innostustani, mitä myyjä ei tunnu ymmärtävän pitäessäni käsissä yli tuhatsivuista jargonpitoista älykköproosaa. (Huom. Jälkikäteen huomioituna ymmärrän kyseisen skeptisyyden, sillä kyseinen teos painaa niin pirusti, että sen pitäminen kaksin käsin silmien edessä todella sattuu. Plus, teosta lukiessa on pidettävä yhtä laajaa tietosanakirjaa jatkuvasti käsillä, joten kieltämättä kirjan ostamisesta aiheutunut ilo tuntuu hieman absurdilta, sama kuin tanssisi OED:n (Oxford English Dictionary) kanssa kotiin. Mutta kyllähän jotkut löytävät todellista nautintoa gradunsa kirjoittamisesta.)
Vaikka olen käynyt Pariisissa nopeilla turistipyrähdyksillä (en tosin vieläkään E-tornilla), tämä edellä kuvailemani hetkittäin ärsyttävä mutta usein hyvin antoisa etsintä on suonut eteeni parhaita hetkiä tässä kaupungissa. Näillä oudoilla reissuilla olen saanut paremmin kosketusta siihen miltä tuntuu todella asua Pariisissa. Näiden tuntemusten jälkeen Sacre-Coeurin tuijottaminen tuntuu auttamatta väljähtäneeltä ja jalat suuntaavat kuin automaattisesti kohti niitä järjettömiä seikkailuja, jotka polttavat hermostoon rikkaan mentaalisen kaupunginkartan.
Ps. Olen käynyt vaihdon aikana kerran Pariisin ulkopuolella, Normandiassa. Tältä reissulta oli paljon kuvia, mutta erään epäonnisen metroepisodin jälkeen voin sanoa vain että kyseisistä kuvista nauttii tällä hetkellä joku pariisilainen rosmo ja että kirjoitan tästä (kieltämättä hyvin erikoisesta) reissusta myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti