tiistai 4. joulukuuta 2012

Viisi syytä miksi Syrjäytyneet nuoret -ilta ei ollut todellinen

Tiedän, että seuraava ei liity millään tasolla vaihdossa olemiseen, mutta halusin kirjoittaa kyseisestä aiheesta ja saada sen siten pois elimistöstäni. Satuin katsomaan puhutun Ajankohtaisen Kakkosen (nykyään A2) Syrjäytyneet nuoret- illan ja olin järkyttynyt siitä kuinka uskomattoman syvältä se oli. Sen piti olla toivontäyteinen kollektiivinen arvonanto polttavalle aiheelle, mutta se ei onnistunut sanomaan yhtään mitään, sillä se ei ollut todellinen. Todellinen keskustelu ei voi epäonnistua koukuttamaan katsojaa tunnetasolla, ja ohjelma, joka epäonnistuu tässä niinkin raskaan aiheen kuin syrjäytymisen kohdalla, ei ole todellinen. Se on tuote, joka imitoi kanssakäymisen muotoa, epäonnistuen saavuttamaan imitoidun kohteen substanssin. Seuraavaksi viisi syytä miksi näin on.
(Jos ei ole katsonut kyseistä ohjelmaa, seuraavaa on mahdoton ymmärtää.)

1.En tiedä mikä YLE:n taloudellinen tilanne on tällä hetkellä ja mitä A2 yrittää tehdä uskottavuudelleen, mutta ohjelman formaatti on naurettava. Uskoisin, että ohjelman tähtäimessä on itse keskustelu. Silti ohjelma viittaa jatkuvasti ja muka nuorekkaasti Twitteriin, josta otetaan lisää materiaalia itse studiokeskusteluun. Twitter varmasti kiittää mainosajasta. (Allekirjoittanut olisi ottanut chat-palvelunkin vakavammin.) Ohjelma, joka yrittää miellyttää nuoria ja vaikuttaa ajankohtaisemmalta käyttämällä muodikkaita sosiaalisen median palveluja, ei ole todellinen.
A.      Twiittaaminen ei ole keskustelua, se on viestittelyä. Keskustelu vaatii läsnäoloa, joka tuo sille uskottavuutta ja painoa. Twiittaaminen on hämmentävää ja aavemaista epäläsnäoloa. Se, että se on osa ajankohtaisohjelmaa, on ala-arvoista.
B.      Kyseistä viestittelyä ei voi kutsua demokraattiseksi, sillä selkeästi A2 sensuroi viestiketjuja. Jos Twitterin kautta on mahdollista päästä osalliseksi julkisesta keskustelusta, 90% viesteistä on huomattavasti värikkäämpää (varsinkin kieleltään) kuin ne mitä ruudulle valittiin.
       
      2. Maahanmuuttajanuoret saivat ehdottomasti vähiten puheenvuoroja ja saivat taistella niistä epätoivoisesti. He istuvat molemmat takimmaisessa rivissä, toinen heistä käytännössä näkymättömissä. Ironista kyllä, tämä asettelu kertoo syrjäytymisestä enemmän kuin koko illan keskustelu. Laskekaa itse, jos ette usko. Keskustelu, joka ei ole tasa-arvoinen, ei ole todellinen.

      3Osanottajat on aseteltu uskomattoman kömpelösti niin, että he kaikki tuijottavat toistensa selkiä ja joutuvat nyrjäyttämään niskansa jos haluavat muodostaa katsekontaktin. Tämä muodostaa hyvin muovisen ja viileän etäisyyden niiden välille, jotka haluavat kommentoida toistensa sanomisia. Vihaiset argumentit ja väittelyt tuntuvat halpamaisilta ja virtuaalisilta, sillä vastustajat eivät näe toisiaan. Tämä näkymättömyys antaa mahdollisuuden halpamaisille heitoille eikä tätä mahdollisuutta unohdeta käyttää. Lisäksi, osanottajia on liikaa. Useat ehtivät avata suunsa kaksi tai kolme kertaa. Kontaktin olemattomuudesta ja puheenvuorojen rajallisuudesta syntyy vaikutelma, ettei koko keskustelu ole todellinen.
      
      4. Se, että Jari Sarasvuo ja rohkea ja kovaääninen äärivasemmistolainen toimittaja istuvat samassa studiossa, ei ole vahinko. Heidän nokittelunsa on odotettavaa mutta erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Sitten alkaa miettimään miten tällainen sattuma pääsi käymään. Sitten ymmärtää, ettei se ollut sattumaa. Tämän huomaaminen oli sydäntäsärkevä kokemus. Heidän sananvaihtonsa on koko illan jännittävintä katsottavaa ja se oli samalla täysin laskelmoitua. A2 ei voinut ottaa riskiä, että keskustelu olisi pelkkää peruslätinää, vaan se halusi varmistaa konfliktin, joka toisi ohjelmaan tuntuvaa jännitettä. Tämä luonnollisesti tekee siitä viihdyttävämmän ja kasvattaa katsojalukuja. Se, että tällaista Aristoteleen Runousoppi kainalossa harrastettua manipulointia ilmenee suomalaisissa ajankohtaisohjelmissa, oli minulle täysi yllätys. Keskustelu, joka on ulkopuolisten tahojen rakentama ja manipuloima, ei ole todellinen. (Ps. Se, että Jari Sarasvuo on edes päästetty keskustelemaan aiheesta, on niin irvokas vitsi, että in facto se itsessään on kenties suurin syy sille, miksi keskustelu ei ole todellinen. Henri Heikkisestä tuskin voin sanoa mitään mitä joku ei olisi jo sanonut. )
      
      5.
      A.Kukaan ei sano mitään uutta. Kukaan ei tunnu edes haluavan sanoa mitään uutta. Kaikki ovat vain telkkarissa, poseeraamassa, keikuttamassa hieman venettä ja myöhemmin dokaamassa YLEn rahoilla. Olen nähnyt yhtä laiskaa väittelyä viimeksi yläasteella. Keskustelun yllä leijuu keskinäisen vihamielisyyden löyhkä ja osanottajien välillä alkaa muodostua vastenmielisen luonnollinen sosiaalinen nokkimisjärjestys. Koko tilanteessa on jotain katkeraa ja surullista. Se ei ole perimmäisten sosiaalisten vaistojen yläpuolella, vaan niistä pahimpien ja myrkyttävimpien joukossa. Keskustelussa on heikkoja, hiljaisia, erikoisia ja rauhallisia. Sitten on voimakkaita, kovaäänisiä, typeriä mutta itsevarmoja. Eikä yksikään näistä onnistu sanomaan mitään uutta nuorten syrjäytymisestä. Voimakkaat ja kovaääniset pyrkivät viemään keskustelua sivuraiteilla tai muuten vain tekemään numeroa itsestään ja omista uskomuksistaan. Hiljaisten ja rauhallisten varovaisuus estää heitä pääsemästä pintaa syvemmälle. Heistä on muutamia positiivisia poikkeuksia, mutta yleisessä ilmapiirissä (juontajat sekä muut osanottajat) heidän mielipiteensä kuulostavat olevan väärässä paikassa ja katsoja aivopestään kokemaan kyseiset mielipiteet outoina ja pimeinä, epäammattimaisina. Lyhyesti sanottuna, studion nokkimisjärjestys, ylimielisyys, syrjintä ja kiusaaminen, eli sen yleinen ilmapiiri, ei anna tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Se ei ole hedelmällinen kasvualusta ajattelulle, joka voisi ratkaista ongelman.
Jos keskustelu ei synnytä ja hyväksy uudenlaista ajattelua, se ei ole todellinen.

B. Kun ihmiset astuvat kameroiden eteen, he muuttuvat. He astuvat itsetietoisuuden kivuliaisiin syvyyksiin. He jo ikään kuin näkevät edessään valmiin kuvan ja yrittävät väkisin survoa itsensä tämän kuvitellun ihanteen sisään. Samalla heidän pitäisi ajatella tärkeitä sosiaalipoliittisia kysymyksiä. Näiden kahden luonnollinen yhdistäminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Televisio vääristää todellisuutta, sillä se tuo keskustelutilanteeseen intressejä ja ulottuvuuksia, jotka pitäisi kaiken terveen järjen mukaan pitää keskustelutilanteen ulkopuolella. Puhumattakaan taloudellisesta paineesta, joka liittyy kaikkeen mikä television vaikutuspiirissä tuotetaan. Jos keskustelutilanteessa aletaan miettiä katsojalukuja, peli on menetetty. Jos keskustelutilanteessa yksikin keskustelija miettii tekeekö seuraava kommentti hänestä idiootin koko kansakunnan silmissä, peli on menetetty.  Tai paremmin sanottuna, se on television oma todellisuus, joka valtaa studion kun kamerat käynnistyvät ja muuttaa ihmiset elottomaksi rekvisiitaksi, joka ei vahingossakaan käyttäydy luonnollisesti. Kamera tuo mukanaan välittömän valheen ja epätodellisuuden ilmapiirin, joka valtaa kaiken minkä se vangitsee. Siksi on erikoista edes vaatia televisio-ohjelmalta rehellistä ja substantiaalista panosta syrjäytymiskeskusteluun. Se ei ole mahdollista kyseisessä formaatissa. Mikään televisiossa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä todellista ja siksi tämä keskustelu ei ole todellinen. 

4 kommenttia:

  1. Kiitos analyysista, jota ilman olisi jäänyt koko teemailta katsomatta. Nyt oli välttämätöntä nähdä, mikä teeveestä tuleva voi vielä tuohduttaa noin perusteellisesti. Näkemäni oli hienoinen pettymys suhteessa analyysin palavuuteen. Vastaavia teemailtoja nähneenä kohtasin tässä aivan saman perusongelman: laaja ja vaikea aihe, sitä puimaan kasattu pieni parlamentti, aikaa tunti tai pari. Keskustelun mahdollisuus on rajattu pois jo lähtökohtaisesti. Asetelma tukee osanottajien takertumista tavallistakin voimakkaammin ennakkoluuloihinsa - sekä itseä että toista kohtaan. Toisenlaisen näkökannan todellinen ymmärtäminen on harvinaista kahdenvälisessäkin keskustelussa; tällaisissa torihuutajaisissa sellaista ei ole lupa edes odottaa. Jokin arvo tällaisella teemallisella joukkokokoontumisella mielestäni silti on: toisiaan koskettamattakin siinä esiintulleet äänet olivat sentään rinnakkain, ja muodostivat mosaiikkimaisen kokonaiskuvan siitä mitä ajatellaan ja mistä puhutaan kun syrjäytymistä lähestytään erilaisista ideologisista ja ammatillisista lähtökohdista. Yksilön/yhteiskunnan vastuu, työn merkitys ja arvostus, termien, käsitteiden ja diagnoosien passivoiva/aktivoiva voima... Mihinkään ei päästy syvälle, mutta joka mielii ja kykenee, saa keskustelusta varmasti pontimen sukeltaa vaikka kuinka syvälle aiheeseen tai keskustelun metatasoille... kuten sinä analyysissasi. Palaan siihen mistä aloitin: jos jokin teeveestä tuleva voi vielä kuohuttaa ÄLYÄ ja AJATTELUA (hyvä maku on BB-aikana jo luovuttanut), puolustaa se tällä jo paikkaansa. Olen surullinen siitä, että en itse pysty kuohahtamaan tästä. En osaa edes sanoa onko vikana sinisilmäisyys vai kyynistyminen.

    VastaaPoista
  2. Saatoin ehkä vähän ylireagoida, redundantti vihamielisyys johtuu lähinnä siitä, että en ole aikaisemmin jaksanut katsoa vastaavia ajankohtaisohjelmia kuin toisella silmällä. Niissä kaikissa on kieltämättä nähtävissä perusongelmat, tämä oli lähinnä hyökkäys juurikin kyseisten ohjelmien olemassaolon oikeutta vastaan. On periaatteessa hyvä että näitä ohjelmia tehdään, mutta ne eivät toteuta mitä lupaavat. Toisaalta kaiken vastaavan ohjelmiston pilkkaaminen on kuin kalastaisi tynnyristä, joten koko jutun voi nähdä pelkkänä retorisena sirkuksena. Tuohdutusta tosin lisäsi se, että vaikka en ole syrjäytynyt, olen silti nuori ja sikäli aihepiiri on lähellä, ja se jaksaa aina vihastuttaa kuinka vieraantuneita 40+ ikäiset ihmiset alkavat olla siitä nuoruuden kokemuksesta, joka ei ole pelkästään kivaa ja elokuvattavan villiä vaan oikeasti raskasta ja pelottavaa. Haluaisin kuulla aiheesta oikeata keskustelua, mutta taidan toivoa liikoja. Olet kuitenkin oikeassa optimismissasi, on hyvä että asioita pidetään esillä. Mutta esillä ne ovat muutenkin: vaikka syrjäytyneet elävät ns. komerossa, silti heitä on vaikeaa mitätöidä ja unohtaa, kun joku heistä kävelee ostoskeskukseen pommi repussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koko nuoruuteni olen halunnut olla 40+ ja vieraantunut niin h******n kauas nuoruuden kokemisesta kuin mahdollista. Nyt olen niiin lähellä tuota tavoitetta, että et kyllä riistä tätä iloa minulta... :-)

      Poista
    2. Haha, vielä lähes vuosikymmen jäljellä kuules. Se on kyllä kieltämättä vakuuttavaa, että fiksuimmat ihmiset yleensä haluavat niin kauas nuoruudesta kuin vain henkisin jaloin pääsevät. Hyvä vastalääke kaikenmaailman ikäkriiseille.

      Poista