Pariisilaiset

''Pariisi on uskomattoman hieno kaupunki, mutta pariisilaiset ovat kusipäitä.'' Näin totesi minulle eräs ranskalainen. Monesti olen miettinyt miksi kassaneidit eivät sano minulle päivää, miksi metrossa viimeisen päälle laitettu nainen tuijottaa minua ja sitten hymyilee ilkikurisesti, miksi poliisit katsovat pitkään perääni, miksi tarjoilijat eivät ole huomaavinaan viittelöintiäni, jne. Mikä minussa on vikana? Kuten aina, viimeisenä mieleen tuleva selitys kaikelle tälle on se, että minussa ei ole vikaa vaan ympäristöni on täynnä ääliöitä. Mutta pariisilaiset eivät ole kaikki ääliöitä. Pariisilaisiin mahtuu paljon tapauksia, se juuri tekeekin kaikenlaisesta ryhmittelystä ja geneerisyyksien pinoamista turhauttavaa ja epärehellistä. Koska kuitenkin yleistykset, lajientuntemus ja stereotypiat kuuluvat ihmisten mieliharrastuksiin, voitaisiin vetää muutama johtava geneerisyyden säie ranskalaisten erikoisesta alalajikkeesta, pariisilaisista. Nämä säikeet ovat alttiita muutoksille, koska pariisilaiset ovat postmodernia kansaa: he ovat hyvin tietoisia itsestään ja siksi muuttavat kasvojaan alati kuin mudanharmaa, tuulen sekoittama vesi.

Varoitus! Kärjistyksiä luvassa.

- Pariisilaiset hymyilevät vain aiheesta. Jos tuntematon hymyilee aiheetta kadulla, niin johan on perkele. Eikö tässä kaupungissa saa kulkea viittä metriä ilman että joku tulee ja vääntelee naamaansa minua kohti. On tässä maailmassa jo tarpeeksi kavereita ja kaikenmaailman sukulaisia, että pitäisi joka hemmetin heebon kanssa ryhtyä puhumaan eksistentialistisista umpikujista. Minulla on sentään kuusisataa facebook-kaveria, joista kahteen pidän oikeasti yhteyttä. Jos kaipaan seuraa voin repiä heistä jonkun mukaani. Sitä paitsi, moderni hymy on niin vulgaari. Beat-Mona Lisa sen pitää olla, tai vähintään Edward Hopperin versio. Hymyily sitä paitsi sattuu kasvolihaksiin ja aiheuttaa ryppyjä. Ottakaa vaikka selvää. Minä ainakin otin, sillä olen Pariisista. 

- Vaikka muoti-ilmiö olisi kuinka järjenvastainen, pariisilainen hiihtää perässä. Viime viikolla oli miehille muotia kolmen päivän parransänki. Nyt se on geelillä pystyyn muotoiltu hiushyppyri, jonka pää on värjätty valkoiseksi. Minä koitin kerran saada oman designini leviämään. Pidin kauppakassia päässäni pari viikkoa. Ei ottanut tuulta alleen. Itse asiassa jouduin ongelmiin, joita ratkon vieläkin. Jos asut Pariisissa etkä seuraa muotia, olet ulkomaalainen ja sikäli söpö ja hassu friikki, jolle sallitaan vaikka mitä jos se heität takavoltin ja kumarrat, kuten kunnon sirkusnähtävyyden kuuluu. Mutta ennen kaikkea, sinä et ole pariisilainen. Voit asua vaikka ensimmäisessä piirissä, syödä joka päivä pariisilaisten ravintoloissa, naida ranskalaisen ja saada lapsia, mutta jos et ole in, sinulla on pariisilaisten silmissä sama arvo kuin pariisilaisella koiralla: onhan se söpö mutta hemmettiäkö sen kanssa keskustelemaan.

- Pariisilainen vihaa amerikkalaista kulttuuria ja amerikkalaisia. Jos kuulee englantia metrossa, reaktio on sama kuin jos vauva itkisi megafoniin. Koko junavaunu nyrpistää nenäänsä ja matkustajien otsiin alkaa kukkia syviä uria ja ryppyjä. Silmiin syttyy kuin salamaniskusta ärsytyksen haaleanpunakat kukkaset. Amerikkalaisten läsnäolo Pariisissa on pariisilaisille sama kuin joku ulostaisi olohuoneesi matolle. Mutta...amerikkalaiset ovat niin ihanan rikkaita ja terveen näköisiä. Heillä on vaikutusvaltaa. Jos sattuu olemaan taiteilija, heidän kauttansa on helpompi päästä kuvataidemarkkinoille kuin ranskalaisten. He ovat kovaäänisiä ja isoja valloittajia, joiden rinnalla ranskalaiset ovat pieni ja hiljainen pygmi-heimo. Amerikkalaiset löyhkäävät ''paremmalta'', merkiten nykyään rikkaalta, elämältä. Joten eiköhän olla tekopyhiä pellejä: vihataan amerikkalaisten ideologiaa mutta opiskellaan englantia ja muutetaan Yhdysvaltoihin töihin. Summarum, pariisilaisena sinä vihaat angloamerikkalaista kulttuuripiiriä, mutta opiskelet iltaisin englantia ja muistat mainita kavereillesi minkä kirjan olet lukenut englanniksi ja kenet amerikkalaisen tunnet (kullanarvoisia kontakteja, kuulemma).

- Pariisilainen lukee paljon. Lihasmuisti on hieno juttu: metrossa voi lukea samaa Stephen Kingin uusinta samalla kun vaihtaa junaa ilman että katse herpaantuu hetkeksikään sivuilta. (Ihan tosissaan, olen nähnyt täällä aivan uskomattomia suorituksia. Eräs bisnesmies käveli metrossa valtavan väentungoksen läpi nostamatta kertaakaan katsettaan dekkarista.) Kirjakaupat menestyvät hyvin ja niissä on aina paljon porukkaa. Niistä myös ostetaan oikeaa kirjallisuutta, toisin kuin Suomessa. Jos saat luettua Zolan kirjasta ensimmäiset viisikymmentä sivua, muista mainita siitä kavereillesi ja voit tämän jälkeen lakata teeskentelemästä ja laskea kirjan alas, sillä nyt sosiaalisessa universumissa, kaikkien mahdollisten näkökulmien ja tietokantojen mukaan, kaikissa rinnakkaistodellisuuksien oudoimmissakin pintakuplissa sinä olet lukenut kyseisen teoksen. Siis, pariisilainen lukee paljon mutta ei tiedä mistään mitään. Jos pariisilaisen päästäisi vapaaksi luontoon, hän tulisi sieltä takaisin säkissä. Pariisilainen tietää paljon nimenomaan Pariisista, oman egoisminsa kuilusta, upeasti koristellusta lahjapaketista, jonka sisällä ei ole mitään.

- Pariisilainen on poliittinen eläin. Jos viinilasin äärellä tulee tylsää, hommaan voi aina iskeä kipinää lätkäisemällä poliittiset kortit pöytään. (Huomaa, että tässä pelissä argumenttien muotoilu on ehdottomasti tärkeämpää kuin varsinainen tunnepitoisuus, substanssi tai, mikä sana se olikaan, rehellisyys.) Vasemmistolaisuus on muodikasta, koska se on, mikä se sana olikaan, ''inhimillistä''. Mutta pariisilainen on poliittinen vain omassa päässään, yhtään mihinkään tositoimiin hän ei lähde. Jos hän osoittaa mieltään homoseksuaalien avioliito-oikeuden puolesta, hän tietää olevansa heikoilla jäillä: hänen läsnäolonsa mielenosoituksessa on aivan perhanan tyylikästä, mutta jos hän avaa suunsa, hän paljastuu pelkäksi apoliittiseksi iilimadoksi. Mutta aina kannattaa yrittää, pariisilainen.

- Pariisilaisella ei ole kärsivällisyyttä. Jos pysähdyt ajattelemaan, pariisilainen ärsyyntyy. Pariisissa ei pysähdytä. Pariisissa ei ajatella. Pariisissa ei jossitella. Kaiken pitää toimia sulavasti ja nopeasti, kaiken bussiyhteyksistä aina keskusteluun asti. Tämä tosin on ongelmallista, sillä kuten tunnettua, Pariisissa mikään ei toimi. Ihmiset toimivat, mutta hyvin epäjohdonmukaisella, huolimattomalla ja impulsiivisella tavalla. Joten pariisilaisena oletat kaiken toimivan ja pirun nopeasti, vaikka infastruktuuri ja apparaatit, saati niiden valmistajat, toimivat hädin tuskin ollenkaan. Mutta Pariisissa ristiriidat ovat muodikkaita. 

- Pariisilaiset kärsivät pahasta xenofobiasta. Maahanmuuttajien onneksi voidaan lukea, että sitä mukaa kun heitä virtaa Pariisiin, alkuperäiset ranskalaiset ulostautuvat kaupungista helmojaan pidellen ja Camus'n teoksia kiiressään polkien. Ulkomaalaiset saavat olla melko lailla omissa oloissaan, sillä maksuksi siitä että ovat saapuneet pilaamaan Pariisin täydellisen ulkomuodon he maksavat pariisilaisveroa: he ovat näkymättömiä.  Mutta...ulkomaalaisten tunteminen on muodikasta. Mikään kaveriporukka ei ole täydellinen (so. sen kuva itsestään muita parempana ja ''inhimillisempänä'', viimeisenä sivistyksen linnakkeena nuijapäistä miljardimassaa vastaan) ennenkuin siihen kuuluu kiintiö-ulkomaalainen (kts. amerikanenglannin ilmaus token black guy tai tokenism). Ei ole sattumaa, että ranskan kielen sana étrangere merkitsee samaan aikaan ulkomaalaista, muukalaista ja jotain outoa/erikoista. Jos siis satut olemaan ulkomaalainen Pariisissa, pariisilaisten kohtaaminen saattaa olla odotettua helpompaa. Saatat pian löytää itsesi ranskalaisesta pöytäseurueesta ja vieläpä huomion keskipisteenä. Se, oletko porukan arvostettu jäsen vaiko eräänlainen lemmikki, on kokonaan toinen kysymys.

- Pariisilaiset haluaisivat olla katolisia, sillä se on in. Ateismi on out. Uskominen on retroa, uskonnottomuus on banaalia. Valitettavasti kumpikaan suuntaus ei merkitse tänä päivänä sitä mitä ennen. Pariisilaiset kituvat sisäisesti siitä tietoisuudesta, että heidän ympärillään pyörivät ja vilkkuvat uskomattoman kauniit monumentit ja arkkitehtuurin mestariteokset ovat aivan toisen, rehellisemmän ja ylevämmän kansakunnan tekosia. Mutta pariisilaiset ovat tämän uskovan ja ylevän kansakunnan etäisiä jälkeläisiä, heissä siis asuu sama suuruuden ja henkisyyden potentiaali. Se vasta kiduttavaa onkin.