Mitä on omistaa äidinkieli? Äidinkielen ymmärtämisen avain piilee itse nimessä. Äidin kieli. Tämä kieli ei itse asiassa ole alunperin ''kieli'', sillä se ohjaa ajatteluamme jo ennen kuin fysiologinen kieli alkaa muodostaa sanoja ja lauseita ymmärrettävästi. Äidinkieli on todellisuuden hahmottamista Toisen, äidin/ruokkijan, erillisyyden ymmärtämisestä lähtien. Kielen suoma ajattelutapa on kuitenkin alunperin sidoksissa Toisen ruumiillisuuteen, johon myös lapsi on ollut niin kauan sidoksissa. Lapsen juuret eivät ole kielessä vaan kehollisessa yhteydessä, sanattomassa yhdessäolossa.
Äidinkieli muodostaa siis alkujaan ajattelun ensimmäiset rakenteet ollen samalla hyvin konkreettinen kieli, kehollisuuden ilmaus ja Toisen erillisyyden kauhu. Lapsi oppii yhdistämään todellisuuden ja kielen aluksi hyvin konkreettisesti, pian myös abstraktisti, Toisen tuella ja avustuksella. Kuitenkin lapsi on menettänyt alkuperäisen yhteyden, jossa kieli on tarpeeton, mikä aiheuttaa kauhua. Yhdestä on tullut Minä ja Toinen ja jotain on pielessä tässä uudessa järjestyksessä. Sillä Minä ei ole täysinäinen, täydellinen, Minä kaipaa. Silti kieli on uusi mahdollisuus luoda, enemmän tai vähemmän etäinen, yhteys maailmaan ja toisiin kanssakommunikoijiin. Tämä ristiriita, turvan menettämisen suru ja uuden löytämisen riemu, luovat sen ytimen, josta äidinkielen suvereeni hallitseminen ja rikas ymmärtäminen ovat peräisin.
Olen ajatellut paljon kieliä ajatusrakennelmina, joiden vaihtaminen (jopa kuten paidan) on haasteellista muttei mahdotonta. Äidinkielen oppimisen käynnistävät syvät traumat, menetys ja sen vahvistama kommunikaation himo ja ekstaasi, ovat korvaamattomia. Silti on mahdollista, että äidinkieli ei ole ihmiselle paras itseilmaisun kieli, ainakaan tunteiden ja luovan työn pohjana. Olen pitkään etsinyt kuvausta tälle ilmiölle löytämättä osuvaa termiä, kunnes eräs kaverini heitti hatusta sanan ''tunnekieli''. Tämä on osuva termi, sillä kyse on nimenomaan tunteista tai ''sielunliikkeistä'' jos ruvetaan kaunokielisiksi. Äidinkielen hallinta on rikkainta ja täsmällisintä jokaisella tasolla, sillä sen opetteluun sijoitettua aikaa ja kokemusta on vaikea ylittää. Silti toinen kieli, olkoon se ruotsi, englanti tai vaikkapa japani, voi mahdollisesti uudelleensynnyttää ihmisen tavalla, jonka huomasi mm. Samuel Beckett adoptoidessaan ranskan toiseksi kielekseen. Vieraan kielen avulla näkee todellisuuden uudella tavalla, joka mahdollistaa Minän ulkopuolisuuden ilmaisun rikkaalla tavalla. Pitäytyessään äidinkielessään ihminen muuttuu eräällä tavalla sokeaksi todellisuudelle ja ennen kaikkea kielelle itselleen. Uuden kielen adoptoiminen, ja varsinkin sen kautta tapahtuva itseilmaisu, laajentaa mielen käsittämään useita maailmassa olemisen tapoja, jotka sisältävät kunkin kielen kantaman kulttuuriperinnön.
Uudessa kielessä on mahdollista löytää äänteet, sanat ja rakenteet, jotka soittavat omaa tunnemaailmaa uudella tavalla. Usein tämä liittyy oman tunnemaailman ja vieraan kielen rakenteiden vaikeasti selitettävistä vastaavuuksista. Joskus se liittyy lapsuuden muistoihin, joihin vieras kieli ankkuroituu ja joiden vahvoja tunteita sen harjoittaminen elvyttää. Usein kyseessä on vain se, että uuden kielen opettelu ja omaksuminen pakottaa jälleenlöytämään kielen essentian. Kieli on työväline, kuten vasara, mutta se on myös ajattelua ja tunteita, taidetta, rumuutta ja musiikkia. Se on mahtipontisesti sanottuna koko todellisuus, sillä ilman kieltä emme erota todellisuutta sisäisestä maailmastamme, maata jalastamme. Vaikka toista kieltä on vaikea syventää ja täydellistää samassa mittakaavassa kuin äidinkieltä, vastustan syvästi niitä väitteitä, että luova kirjoittaja voi luoda täysipainoista taidetta vain omalla äidinkielellään, koska se on hänen ''terävin kynänsä''. Vaikka äidinkieli sisältää alkuperäisen trauman, toinen kieli itse asiassa toistaa sen.
Uuden kielen opettelu toistaa ne ulkopuolisuuden, avuttomuuden ja riemun tunteet, jotka olemme varhaisissa kehitysvaiheissa kokeneet. Maailma ei ole enää uusi mutta sen hahmottaminen uuden ajattelujärjestelmän puitteissa mahdollistaa uudet ideat, uudet itseilmaisun muodot. Joillekuille nämä uudet muodot ovat tervetulleempia kuin äidinkielen suomat. Kenties äidinkieleen liittyvä sokeus, automatisoitunut kielenkäyttö, luutuneet metaforat ja merkin-merkityn monotoninen kyseenalaistamattomuus vangitsevat luovia persoonia, kenties jopa heidän tietämättään. Esimerkiksi Nobel-voittaja Samuel Beckett koki äidinkielensä englannin ilmaisukielenä, joka vei häntä kirjallisella urallaan tielle, jota hän ei halunnut seurata. Siispä hän valitsi hallitsemiensa saksan, italian ja ranskan väliltä ranskan, sillä hän koki sen toisaalta omaa ajatteluaan ja estetiikkaansa paremmin vastaavaksi, toisaalta hänen kokemusmaailmaansa ja kielen hahmottamista eniten rikastuttavaksi. Tai kuka tietää mitä hemmettiä hän tunsi. Ranska tuntui hänestä hyvältä ja hän alkoi elää elämäänsä ranskaksi. Ei sen kummempaa.
Olemassaolo on vankila. Sen monotoninen, riuduttava hyörinä ei pysy koskaan aloillaan samanlaisuudessaan. Silti, olemassaolo on kieltä. Elämien rakentaminen ja ylläpitäminen eri kielillä on kuin valaisisi koko typerän sirkuksen pimeitä nurkkia, ja löytäisi yllättäviä tuttavuuksia, joiden kanssa pitää seuraa loppuun asti. Elämän epätoivoisen pitkäveteisyyden vangit voivat tätä kautta ymmärtää todellisuuden pysymättömyyden. Vieraiden kielten kautta eläminen on olemassaolon keksimistä uudelleen ja uudelleen. Lohduttavaa kyllä, jokaisen kielen loputtomien erikoisuuksien ja varianssien juurilta voi löytää ne samat kehollisuuden ja kaipuun traumat, joista jokainen on aloittanut elämän tikapuiden kiipeämisen.
Kielen uudelleenlöytäminen mahdollistaa kielen perustavanlaatuisen surullisuuden (Toisen menttäminen) ymmärtämisen, joka puolestaan mahdollistaa, että adoptoitu kieli ei ole pelkkä arkisen kanssakäymisen mahdollistava väline, vaan kenttä, jossa tunteet saavat virrata ja lyödä aallonmurtajiin millaisina haluavatkaan. Silloin se ei ole ulkoa opeteltu, vaan elävä kieli, jonka kautta koetaan olemassaolo uuden pohjan kautta. Siinä tapauksessa se muistuttaa äidinkieltä, mutta päin vastoin kuin monet väittävät, se ylittää äidinkielen, sillä se on lähempänä tuoreita tunnekokemuksia, se sisältää expatriate-elementin ja se on samalla uudistanut, tuuletettu ja pöyhistetty käsitys kielen ja todellisuuden suhteesta. Mikä tärkeintä, se opettaa kielten yhtäläisyyksistä ja yhteisistä juurista, jaetun muiston avuttomuuden ja epätoivoisen yhteydenjanon ajoilta. Maailmassa on arviolta 7000 kieltä, kaikki luotu todellisuuden kaaosta vastaan ja yhteisymmärryksen puolesta. Juurilta katsottuna olemme kaikki samanlaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti