lauantai 9. helmikuuta 2013
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
lauantai 2. helmikuuta 2013
Hors du metro
Je me demande souvent: C'est quoi exactement qui distingue les parisiens du reste du monde? Je sais que la question est posé au moins milliers fois, mais en même temps le caractère de la vie parisienne change tous les jours et n'importe quoi peut devenir une partie crucial de l'experience de Paris. Bien que pendant les années 1950-1970 il y avait des promesses que France pourrait devenir un exemple d'un pays vachement contre le mercantillisme de notre ère suivante (pas un pays communiste mais plutôt une nation de l'intelligentsia) on voit à l'instant que France, c'est un pays vraiment plongé dans la chasse de l'argent, j'en suis sûr. Mais pas completement, car dans les rues j'ai vu des évidences de pour et contre. Il y a des jeunes en essayant à batailler pour une ville plus ouvert et agréable pour les étudiants et aussi des gens vieux et riches qui veut garder Paris comme une ville historique designé surtout pour les besoins de l'élite et exclure ''les vulgaires'', étant bien-sûr la plupart de la population.
Pariisilaiset
''Pariisi on uskomattoman hieno kaupunki, mutta pariisilaiset ovat kusipäitä.'' Näin totesi minulle eräs ranskalainen. Monesti olen miettinyt miksi kassaneidit eivät sano minulle päivää, miksi metrossa viimeisen päälle laitettu nainen tuijottaa minua ja sitten hymyilee ilkikurisesti, miksi poliisit katsovat pitkään perääni, miksi tarjoilijat eivät ole huomaavinaan viittelöintiäni, jne. Mikä minussa on vikana? Kuten aina, viimeisenä mieleen tuleva selitys kaikelle tälle on se, että minussa ei ole vikaa vaan ympäristöni on täynnä ääliöitä. Mutta pariisilaiset eivät ole kaikki ääliöitä. Pariisilaisiin mahtuu paljon tapauksia, se juuri tekeekin kaikenlaisesta ryhmittelystä ja geneerisyyksien pinoamista turhauttavaa ja epärehellistä. Koska kuitenkin yleistykset, lajientuntemus ja stereotypiat kuuluvat ihmisten mieliharrastuksiin, voitaisiin vetää muutama johtava geneerisyyden säie ranskalaisten erikoisesta alalajikkeesta, pariisilaisista. Nämä säikeet ovat alttiita muutoksille, koska pariisilaiset ovat postmodernia kansaa: he ovat hyvin tietoisia itsestään ja siksi muuttavat kasvojaan alati kuin mudanharmaa, tuulen sekoittama vesi.
Varoitus! Kärjistyksiä luvassa.
Varoitus! Kärjistyksiä luvassa.
- Pariisilaiset hymyilevät vain aiheesta. Jos tuntematon hymyilee aiheetta kadulla, niin johan on perkele. Eikö tässä kaupungissa saa kulkea viittä metriä ilman että joku tulee ja vääntelee naamaansa minua kohti. On tässä maailmassa jo tarpeeksi kavereita ja kaikenmaailman sukulaisia, että pitäisi joka hemmetin heebon kanssa ryhtyä puhumaan eksistentialistisista umpikujista. Minulla on sentään kuusisataa facebook-kaveria, joista kahteen pidän oikeasti yhteyttä. Jos kaipaan seuraa voin repiä heistä jonkun mukaani. Sitä paitsi, moderni hymy on niin vulgaari. Beat-Mona Lisa sen pitää olla, tai vähintään Edward Hopperin versio. Hymyily sitä paitsi sattuu kasvolihaksiin ja aiheuttaa ryppyjä. Ottakaa vaikka selvää. Minä ainakin otin, sillä olen Pariisista.
- Vaikka muoti-ilmiö olisi kuinka järjenvastainen, pariisilainen hiihtää perässä. Viime viikolla oli miehille muotia kolmen päivän parransänki. Nyt se on geelillä pystyyn muotoiltu hiushyppyri, jonka pää on värjätty valkoiseksi. Minä koitin kerran saada oman designini leviämään. Pidin kauppakassia päässäni pari viikkoa. Ei ottanut tuulta alleen. Itse asiassa jouduin ongelmiin, joita ratkon vieläkin. Jos asut Pariisissa etkä seuraa muotia, olet ulkomaalainen ja sikäli söpö ja hassu friikki, jolle sallitaan vaikka mitä jos se heität takavoltin ja kumarrat, kuten kunnon sirkusnähtävyyden kuuluu. Mutta ennen kaikkea, sinä et ole pariisilainen. Voit asua vaikka ensimmäisessä piirissä, syödä joka päivä pariisilaisten ravintoloissa, naida ranskalaisen ja saada lapsia, mutta jos et ole in, sinulla on pariisilaisten silmissä sama arvo kuin pariisilaisella koiralla: onhan se söpö mutta hemmettiäkö sen kanssa keskustelemaan.
- Pariisilainen vihaa amerikkalaista kulttuuria ja amerikkalaisia. Jos kuulee englantia metrossa, reaktio on sama kuin jos vauva itkisi megafoniin. Koko junavaunu nyrpistää nenäänsä ja matkustajien otsiin alkaa kukkia syviä uria ja ryppyjä. Silmiin syttyy kuin salamaniskusta ärsytyksen haaleanpunakat kukkaset. Amerikkalaisten läsnäolo Pariisissa on pariisilaisille sama kuin joku ulostaisi olohuoneesi matolle. Mutta...amerikkalaiset ovat niin ihanan rikkaita ja terveen näköisiä. Heillä on vaikutusvaltaa. Jos sattuu olemaan taiteilija, heidän kauttansa on helpompi päästä kuvataidemarkkinoille kuin ranskalaisten. He ovat kovaäänisiä ja isoja valloittajia, joiden rinnalla ranskalaiset ovat pieni ja hiljainen pygmi-heimo. Amerikkalaiset löyhkäävät ''paremmalta'', merkiten nykyään rikkaalta, elämältä. Joten eiköhän olla tekopyhiä pellejä: vihataan amerikkalaisten ideologiaa mutta opiskellaan englantia ja muutetaan Yhdysvaltoihin töihin. Summarum, pariisilaisena sinä vihaat angloamerikkalaista kulttuuripiiriä, mutta opiskelet iltaisin englantia ja muistat mainita kavereillesi minkä kirjan olet lukenut englanniksi ja kenet amerikkalaisen tunnet (kullanarvoisia kontakteja, kuulemma).
- Pariisilainen lukee paljon. Lihasmuisti on hieno juttu: metrossa voi lukea samaa Stephen Kingin uusinta samalla kun vaihtaa junaa ilman että katse herpaantuu hetkeksikään sivuilta. (Ihan tosissaan, olen nähnyt täällä aivan uskomattomia suorituksia. Eräs bisnesmies käveli metrossa valtavan väentungoksen läpi nostamatta kertaakaan katsettaan dekkarista.) Kirjakaupat menestyvät hyvin ja niissä on aina paljon porukkaa. Niistä myös ostetaan oikeaa kirjallisuutta, toisin kuin Suomessa. Jos saat luettua Zolan kirjasta ensimmäiset viisikymmentä sivua, muista mainita siitä kavereillesi ja voit tämän jälkeen lakata teeskentelemästä ja laskea kirjan alas, sillä nyt sosiaalisessa universumissa, kaikkien mahdollisten näkökulmien ja tietokantojen mukaan, kaikissa rinnakkaistodellisuuksien oudoimmissakin pintakuplissa sinä olet lukenut kyseisen teoksen. Siis, pariisilainen lukee paljon mutta ei tiedä mistään mitään. Jos pariisilaisen päästäisi vapaaksi luontoon, hän tulisi sieltä takaisin säkissä. Pariisilainen tietää paljon nimenomaan Pariisista, oman egoisminsa kuilusta, upeasti koristellusta lahjapaketista, jonka sisällä ei ole mitään.
- Pariisilainen on poliittinen eläin. Jos viinilasin äärellä tulee tylsää, hommaan voi aina iskeä kipinää lätkäisemällä poliittiset kortit pöytään. (Huomaa, että tässä pelissä argumenttien muotoilu on ehdottomasti tärkeämpää kuin varsinainen tunnepitoisuus, substanssi tai, mikä sana se olikaan, rehellisyys.) Vasemmistolaisuus on muodikasta, koska se on, mikä se sana olikaan, ''inhimillistä''. Mutta pariisilainen on poliittinen vain omassa päässään, yhtään mihinkään tositoimiin hän ei lähde. Jos hän osoittaa mieltään homoseksuaalien avioliito-oikeuden puolesta, hän tietää olevansa heikoilla jäillä: hänen läsnäolonsa mielenosoituksessa on aivan perhanan tyylikästä, mutta jos hän avaa suunsa, hän paljastuu pelkäksi apoliittiseksi iilimadoksi. Mutta aina kannattaa yrittää, pariisilainen.
- Pariisilaisella ei ole kärsivällisyyttä. Jos pysähdyt ajattelemaan, pariisilainen ärsyyntyy. Pariisissa ei pysähdytä. Pariisissa ei ajatella. Pariisissa ei jossitella. Kaiken pitää toimia sulavasti ja nopeasti, kaiken bussiyhteyksistä aina keskusteluun asti. Tämä tosin on ongelmallista, sillä kuten tunnettua, Pariisissa mikään ei toimi. Ihmiset toimivat, mutta hyvin epäjohdonmukaisella, huolimattomalla ja impulsiivisella tavalla. Joten pariisilaisena oletat kaiken toimivan ja pirun nopeasti, vaikka infastruktuuri ja apparaatit, saati niiden valmistajat, toimivat hädin tuskin ollenkaan. Mutta Pariisissa ristiriidat ovat muodikkaita.
- Pariisilaiset kärsivät pahasta xenofobiasta. Maahanmuuttajien onneksi voidaan lukea, että sitä mukaa kun heitä virtaa Pariisiin, alkuperäiset ranskalaiset ulostautuvat kaupungista helmojaan pidellen ja Camus'n teoksia kiiressään polkien. Ulkomaalaiset saavat olla melko lailla omissa oloissaan, sillä maksuksi siitä että ovat saapuneet pilaamaan Pariisin täydellisen ulkomuodon he maksavat pariisilaisveroa: he ovat näkymättömiä. Mutta...ulkomaalaisten tunteminen on muodikasta. Mikään kaveriporukka ei ole täydellinen (so. sen kuva itsestään muita parempana ja ''inhimillisempänä'', viimeisenä sivistyksen linnakkeena nuijapäistä miljardimassaa vastaan) ennenkuin siihen kuuluu kiintiö-ulkomaalainen (kts. amerikanenglannin ilmaus token black guy tai tokenism). Ei ole sattumaa, että ranskan kielen sana étrangere merkitsee samaan aikaan ulkomaalaista, muukalaista ja jotain outoa/erikoista. Jos siis satut olemaan ulkomaalainen Pariisissa, pariisilaisten kohtaaminen saattaa olla odotettua helpompaa. Saatat pian löytää itsesi ranskalaisesta pöytäseurueesta ja vieläpä huomion keskipisteenä. Se, oletko porukan arvostettu jäsen vaiko eräänlainen lemmikki, on kokonaan toinen kysymys.
- Pariisilaiset haluaisivat olla katolisia, sillä se on in. Ateismi on out. Uskominen on retroa, uskonnottomuus on banaalia. Valitettavasti kumpikaan suuntaus ei merkitse tänä päivänä sitä mitä ennen. Pariisilaiset kituvat sisäisesti siitä tietoisuudesta, että heidän ympärillään pyörivät ja vilkkuvat uskomattoman kauniit monumentit ja arkkitehtuurin mestariteokset ovat aivan toisen, rehellisemmän ja ylevämmän kansakunnan tekosia. Mutta pariisilaiset ovat tämän uskovan ja ylevän kansakunnan etäisiä jälkeläisiä, heissä siis asuu sama suuruuden ja henkisyyden potentiaali. Se vasta kiduttavaa onkin.
torstai 31. tammikuuta 2013
On est tous pareils
Mitä on omistaa äidinkieli? Äidinkielen ymmärtämisen avain piilee itse nimessä. Äidin kieli. Tämä kieli ei itse asiassa ole alunperin ''kieli'', sillä se ohjaa ajatteluamme jo ennen kuin fysiologinen kieli alkaa muodostaa sanoja ja lauseita ymmärrettävästi. Äidinkieli on todellisuuden hahmottamista Toisen, äidin/ruokkijan, erillisyyden ymmärtämisestä lähtien. Kielen suoma ajattelutapa on kuitenkin alunperin sidoksissa Toisen ruumiillisuuteen, johon myös lapsi on ollut niin kauan sidoksissa. Lapsen juuret eivät ole kielessä vaan kehollisessa yhteydessä, sanattomassa yhdessäolossa.
Äidinkieli muodostaa siis alkujaan ajattelun ensimmäiset rakenteet ollen samalla hyvin konkreettinen kieli, kehollisuuden ilmaus ja Toisen erillisyyden kauhu. Lapsi oppii yhdistämään todellisuuden ja kielen aluksi hyvin konkreettisesti, pian myös abstraktisti, Toisen tuella ja avustuksella. Kuitenkin lapsi on menettänyt alkuperäisen yhteyden, jossa kieli on tarpeeton, mikä aiheuttaa kauhua. Yhdestä on tullut Minä ja Toinen ja jotain on pielessä tässä uudessa järjestyksessä. Sillä Minä ei ole täysinäinen, täydellinen, Minä kaipaa. Silti kieli on uusi mahdollisuus luoda, enemmän tai vähemmän etäinen, yhteys maailmaan ja toisiin kanssakommunikoijiin. Tämä ristiriita, turvan menettämisen suru ja uuden löytämisen riemu, luovat sen ytimen, josta äidinkielen suvereeni hallitseminen ja rikas ymmärtäminen ovat peräisin.
Olen ajatellut paljon kieliä ajatusrakennelmina, joiden vaihtaminen (jopa kuten paidan) on haasteellista muttei mahdotonta. Äidinkielen oppimisen käynnistävät syvät traumat, menetys ja sen vahvistama kommunikaation himo ja ekstaasi, ovat korvaamattomia. Silti on mahdollista, että äidinkieli ei ole ihmiselle paras itseilmaisun kieli, ainakaan tunteiden ja luovan työn pohjana. Olen pitkään etsinyt kuvausta tälle ilmiölle löytämättä osuvaa termiä, kunnes eräs kaverini heitti hatusta sanan ''tunnekieli''. Tämä on osuva termi, sillä kyse on nimenomaan tunteista tai ''sielunliikkeistä'' jos ruvetaan kaunokielisiksi. Äidinkielen hallinta on rikkainta ja täsmällisintä jokaisella tasolla, sillä sen opetteluun sijoitettua aikaa ja kokemusta on vaikea ylittää. Silti toinen kieli, olkoon se ruotsi, englanti tai vaikkapa japani, voi mahdollisesti uudelleensynnyttää ihmisen tavalla, jonka huomasi mm. Samuel Beckett adoptoidessaan ranskan toiseksi kielekseen. Vieraan kielen avulla näkee todellisuuden uudella tavalla, joka mahdollistaa Minän ulkopuolisuuden ilmaisun rikkaalla tavalla. Pitäytyessään äidinkielessään ihminen muuttuu eräällä tavalla sokeaksi todellisuudelle ja ennen kaikkea kielelle itselleen. Uuden kielen adoptoiminen, ja varsinkin sen kautta tapahtuva itseilmaisu, laajentaa mielen käsittämään useita maailmassa olemisen tapoja, jotka sisältävät kunkin kielen kantaman kulttuuriperinnön.
Uudessa kielessä on mahdollista löytää äänteet, sanat ja rakenteet, jotka soittavat omaa tunnemaailmaa uudella tavalla. Usein tämä liittyy oman tunnemaailman ja vieraan kielen rakenteiden vaikeasti selitettävistä vastaavuuksista. Joskus se liittyy lapsuuden muistoihin, joihin vieras kieli ankkuroituu ja joiden vahvoja tunteita sen harjoittaminen elvyttää. Usein kyseessä on vain se, että uuden kielen opettelu ja omaksuminen pakottaa jälleenlöytämään kielen essentian. Kieli on työväline, kuten vasara, mutta se on myös ajattelua ja tunteita, taidetta, rumuutta ja musiikkia. Se on mahtipontisesti sanottuna koko todellisuus, sillä ilman kieltä emme erota todellisuutta sisäisestä maailmastamme, maata jalastamme. Vaikka toista kieltä on vaikea syventää ja täydellistää samassa mittakaavassa kuin äidinkieltä, vastustan syvästi niitä väitteitä, että luova kirjoittaja voi luoda täysipainoista taidetta vain omalla äidinkielellään, koska se on hänen ''terävin kynänsä''. Vaikka äidinkieli sisältää alkuperäisen trauman, toinen kieli itse asiassa toistaa sen.
Uuden kielen opettelu toistaa ne ulkopuolisuuden, avuttomuuden ja riemun tunteet, jotka olemme varhaisissa kehitysvaiheissa kokeneet. Maailma ei ole enää uusi mutta sen hahmottaminen uuden ajattelujärjestelmän puitteissa mahdollistaa uudet ideat, uudet itseilmaisun muodot. Joillekuille nämä uudet muodot ovat tervetulleempia kuin äidinkielen suomat. Kenties äidinkieleen liittyvä sokeus, automatisoitunut kielenkäyttö, luutuneet metaforat ja merkin-merkityn monotoninen kyseenalaistamattomuus vangitsevat luovia persoonia, kenties jopa heidän tietämättään. Esimerkiksi Nobel-voittaja Samuel Beckett koki äidinkielensä englannin ilmaisukielenä, joka vei häntä kirjallisella urallaan tielle, jota hän ei halunnut seurata. Siispä hän valitsi hallitsemiensa saksan, italian ja ranskan väliltä ranskan, sillä hän koki sen toisaalta omaa ajatteluaan ja estetiikkaansa paremmin vastaavaksi, toisaalta hänen kokemusmaailmaansa ja kielen hahmottamista eniten rikastuttavaksi. Tai kuka tietää mitä hemmettiä hän tunsi. Ranska tuntui hänestä hyvältä ja hän alkoi elää elämäänsä ranskaksi. Ei sen kummempaa.
Olemassaolo on vankila. Sen monotoninen, riuduttava hyörinä ei pysy koskaan aloillaan samanlaisuudessaan. Silti, olemassaolo on kieltä. Elämien rakentaminen ja ylläpitäminen eri kielillä on kuin valaisisi koko typerän sirkuksen pimeitä nurkkia, ja löytäisi yllättäviä tuttavuuksia, joiden kanssa pitää seuraa loppuun asti. Elämän epätoivoisen pitkäveteisyyden vangit voivat tätä kautta ymmärtää todellisuuden pysymättömyyden. Vieraiden kielten kautta eläminen on olemassaolon keksimistä uudelleen ja uudelleen. Lohduttavaa kyllä, jokaisen kielen loputtomien erikoisuuksien ja varianssien juurilta voi löytää ne samat kehollisuuden ja kaipuun traumat, joista jokainen on aloittanut elämän tikapuiden kiipeämisen.
Kielen uudelleenlöytäminen mahdollistaa kielen perustavanlaatuisen surullisuuden (Toisen menttäminen) ymmärtämisen, joka puolestaan mahdollistaa, että adoptoitu kieli ei ole pelkkä arkisen kanssakäymisen mahdollistava väline, vaan kenttä, jossa tunteet saavat virrata ja lyödä aallonmurtajiin millaisina haluavatkaan. Silloin se ei ole ulkoa opeteltu, vaan elävä kieli, jonka kautta koetaan olemassaolo uuden pohjan kautta. Siinä tapauksessa se muistuttaa äidinkieltä, mutta päin vastoin kuin monet väittävät, se ylittää äidinkielen, sillä se on lähempänä tuoreita tunnekokemuksia, se sisältää expatriate-elementin ja se on samalla uudistanut, tuuletettu ja pöyhistetty käsitys kielen ja todellisuuden suhteesta. Mikä tärkeintä, se opettaa kielten yhtäläisyyksistä ja yhteisistä juurista, jaetun muiston avuttomuuden ja epätoivoisen yhteydenjanon ajoilta. Maailmassa on arviolta 7000 kieltä, kaikki luotu todellisuuden kaaosta vastaan ja yhteisymmärryksen puolesta. Juurilta katsottuna olemme kaikki samanlaisia.
Äidinkieli muodostaa siis alkujaan ajattelun ensimmäiset rakenteet ollen samalla hyvin konkreettinen kieli, kehollisuuden ilmaus ja Toisen erillisyyden kauhu. Lapsi oppii yhdistämään todellisuuden ja kielen aluksi hyvin konkreettisesti, pian myös abstraktisti, Toisen tuella ja avustuksella. Kuitenkin lapsi on menettänyt alkuperäisen yhteyden, jossa kieli on tarpeeton, mikä aiheuttaa kauhua. Yhdestä on tullut Minä ja Toinen ja jotain on pielessä tässä uudessa järjestyksessä. Sillä Minä ei ole täysinäinen, täydellinen, Minä kaipaa. Silti kieli on uusi mahdollisuus luoda, enemmän tai vähemmän etäinen, yhteys maailmaan ja toisiin kanssakommunikoijiin. Tämä ristiriita, turvan menettämisen suru ja uuden löytämisen riemu, luovat sen ytimen, josta äidinkielen suvereeni hallitseminen ja rikas ymmärtäminen ovat peräisin.
Olen ajatellut paljon kieliä ajatusrakennelmina, joiden vaihtaminen (jopa kuten paidan) on haasteellista muttei mahdotonta. Äidinkielen oppimisen käynnistävät syvät traumat, menetys ja sen vahvistama kommunikaation himo ja ekstaasi, ovat korvaamattomia. Silti on mahdollista, että äidinkieli ei ole ihmiselle paras itseilmaisun kieli, ainakaan tunteiden ja luovan työn pohjana. Olen pitkään etsinyt kuvausta tälle ilmiölle löytämättä osuvaa termiä, kunnes eräs kaverini heitti hatusta sanan ''tunnekieli''. Tämä on osuva termi, sillä kyse on nimenomaan tunteista tai ''sielunliikkeistä'' jos ruvetaan kaunokielisiksi. Äidinkielen hallinta on rikkainta ja täsmällisintä jokaisella tasolla, sillä sen opetteluun sijoitettua aikaa ja kokemusta on vaikea ylittää. Silti toinen kieli, olkoon se ruotsi, englanti tai vaikkapa japani, voi mahdollisesti uudelleensynnyttää ihmisen tavalla, jonka huomasi mm. Samuel Beckett adoptoidessaan ranskan toiseksi kielekseen. Vieraan kielen avulla näkee todellisuuden uudella tavalla, joka mahdollistaa Minän ulkopuolisuuden ilmaisun rikkaalla tavalla. Pitäytyessään äidinkielessään ihminen muuttuu eräällä tavalla sokeaksi todellisuudelle ja ennen kaikkea kielelle itselleen. Uuden kielen adoptoiminen, ja varsinkin sen kautta tapahtuva itseilmaisu, laajentaa mielen käsittämään useita maailmassa olemisen tapoja, jotka sisältävät kunkin kielen kantaman kulttuuriperinnön.
Uudessa kielessä on mahdollista löytää äänteet, sanat ja rakenteet, jotka soittavat omaa tunnemaailmaa uudella tavalla. Usein tämä liittyy oman tunnemaailman ja vieraan kielen rakenteiden vaikeasti selitettävistä vastaavuuksista. Joskus se liittyy lapsuuden muistoihin, joihin vieras kieli ankkuroituu ja joiden vahvoja tunteita sen harjoittaminen elvyttää. Usein kyseessä on vain se, että uuden kielen opettelu ja omaksuminen pakottaa jälleenlöytämään kielen essentian. Kieli on työväline, kuten vasara, mutta se on myös ajattelua ja tunteita, taidetta, rumuutta ja musiikkia. Se on mahtipontisesti sanottuna koko todellisuus, sillä ilman kieltä emme erota todellisuutta sisäisestä maailmastamme, maata jalastamme. Vaikka toista kieltä on vaikea syventää ja täydellistää samassa mittakaavassa kuin äidinkieltä, vastustan syvästi niitä väitteitä, että luova kirjoittaja voi luoda täysipainoista taidetta vain omalla äidinkielellään, koska se on hänen ''terävin kynänsä''. Vaikka äidinkieli sisältää alkuperäisen trauman, toinen kieli itse asiassa toistaa sen.
Uuden kielen opettelu toistaa ne ulkopuolisuuden, avuttomuuden ja riemun tunteet, jotka olemme varhaisissa kehitysvaiheissa kokeneet. Maailma ei ole enää uusi mutta sen hahmottaminen uuden ajattelujärjestelmän puitteissa mahdollistaa uudet ideat, uudet itseilmaisun muodot. Joillekuille nämä uudet muodot ovat tervetulleempia kuin äidinkielen suomat. Kenties äidinkieleen liittyvä sokeus, automatisoitunut kielenkäyttö, luutuneet metaforat ja merkin-merkityn monotoninen kyseenalaistamattomuus vangitsevat luovia persoonia, kenties jopa heidän tietämättään. Esimerkiksi Nobel-voittaja Samuel Beckett koki äidinkielensä englannin ilmaisukielenä, joka vei häntä kirjallisella urallaan tielle, jota hän ei halunnut seurata. Siispä hän valitsi hallitsemiensa saksan, italian ja ranskan väliltä ranskan, sillä hän koki sen toisaalta omaa ajatteluaan ja estetiikkaansa paremmin vastaavaksi, toisaalta hänen kokemusmaailmaansa ja kielen hahmottamista eniten rikastuttavaksi. Tai kuka tietää mitä hemmettiä hän tunsi. Ranska tuntui hänestä hyvältä ja hän alkoi elää elämäänsä ranskaksi. Ei sen kummempaa.
Olemassaolo on vankila. Sen monotoninen, riuduttava hyörinä ei pysy koskaan aloillaan samanlaisuudessaan. Silti, olemassaolo on kieltä. Elämien rakentaminen ja ylläpitäminen eri kielillä on kuin valaisisi koko typerän sirkuksen pimeitä nurkkia, ja löytäisi yllättäviä tuttavuuksia, joiden kanssa pitää seuraa loppuun asti. Elämän epätoivoisen pitkäveteisyyden vangit voivat tätä kautta ymmärtää todellisuuden pysymättömyyden. Vieraiden kielten kautta eläminen on olemassaolon keksimistä uudelleen ja uudelleen. Lohduttavaa kyllä, jokaisen kielen loputtomien erikoisuuksien ja varianssien juurilta voi löytää ne samat kehollisuuden ja kaipuun traumat, joista jokainen on aloittanut elämän tikapuiden kiipeämisen.
Kielen uudelleenlöytäminen mahdollistaa kielen perustavanlaatuisen surullisuuden (Toisen menttäminen) ymmärtämisen, joka puolestaan mahdollistaa, että adoptoitu kieli ei ole pelkkä arkisen kanssakäymisen mahdollistava väline, vaan kenttä, jossa tunteet saavat virrata ja lyödä aallonmurtajiin millaisina haluavatkaan. Silloin se ei ole ulkoa opeteltu, vaan elävä kieli, jonka kautta koetaan olemassaolo uuden pohjan kautta. Siinä tapauksessa se muistuttaa äidinkieltä, mutta päin vastoin kuin monet väittävät, se ylittää äidinkielen, sillä se on lähempänä tuoreita tunnekokemuksia, se sisältää expatriate-elementin ja se on samalla uudistanut, tuuletettu ja pöyhistetty käsitys kielen ja todellisuuden suhteesta. Mikä tärkeintä, se opettaa kielten yhtäläisyyksistä ja yhteisistä juurista, jaetun muiston avuttomuuden ja epätoivoisen yhteydenjanon ajoilta. Maailmassa on arviolta 7000 kieltä, kaikki luotu todellisuuden kaaosta vastaan ja yhteisymmärryksen puolesta. Juurilta katsottuna olemme kaikki samanlaisia.
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Kif-kif
Sekavan jouloman jälkeen palasin takaisin Pariisiin. Saatuani elämäni sekaisin useammalla tavalla kuin uskoisi voin vain todeta, että jollain ironian terävällä kaarteella kaupungista on tullut minulle henkireikä. Vaikka olen turisti, ''kärpänen kuolleen olennon päällä'', olen täällä tuntematon ja vapaa ennenkokemattomalla tavalla. En ole vapaa kaupungin vimmaisesti promotoimasta materialismista mutta olen vapaa niistä elämän rakenteista, joita synnyinkulttuurini on minuun valanut. En ole vapaa misantropiasta mutta olen vapaa oletuksista. Elämäni on katkennut tähän kaupunkiin, ja se voi jatkua mihin suuntaan tahansa, missä muodossa tahansa. Olen huomannut, kuinka monimuotoinen, muovautuvainen ja syvästi tuntematon on kokonaisuus, joka on nimetty elämäksi. Ellei se olisi sietämätöntä, voisimme totutella myöntämään, ettemme tiedä siitä yhtään mitään.
Neljän kuukauden Pariisin oleskelun jälkeen voisin yrittää luonnostella pientä yhteenvetoa syksystä. Aloitetaan banaalista toteamuksesta: se meni nopeasti. Aika suurkaupungissa menee valitettavan lujaa kyytiä. Seuraavaksi muutama syy. 1. Ellei käytä tolkuttomasti takseja ja maanalaista, kaupungissa tulee käveltyä paljon. En ole juurikaan urheillut Pariisissa, sillä (omasta mielestäni) ei ole tarvinnut. Se, että otat haltuun jonkin alueen Pariisissa, vastaa helposti kahta juoksulenkkiä päivässä. Tämä johtaa siihen, että yöunet venähtivät ainakin allekirjoittaneella yhdeksään - kymmeneen tuntiin. Tähän kun vielä ynnätään kieroutunut vuorokausirytmi (neljältä nukkumaan), päivät alkavat vilistä silmissä. 2. Paris 8 -yliopistossa yksi luento kestää kolme tuntia. Jos päivässä on kaksikin luentoa, on niiden jälkeen suhteellisen kypsä tekemään mitä tahansa muuta kuin ottamaan kaupunkia haltuun. Vaikka tekisi hyvin vähän kursseja (mikä onkin Erasmuksille suositeltavaa jo ihan perus mielenterveyssyistä), niihin uppoaa leijonanosa päivistä. Sen lisäksi jonkin hetkellisen mielenhäiriön tuloksena otin suoritettavakseni kaksi epävakaan amerikkalaisen opettajattaren elokuvakurssia, joilla sain pientä esimakua millaista on elää mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa. Toisaalta kokemus lähinnä kirvoitti käsittämättömän määrän naurua, sillä näiden kurssien seuraaminen oli kuin jumalanpalveluksen seuraaminen hapoissa: kyyninen panssarisi on yhä läsnä, mutta vain muutamalla varpaalla.
3. Vaikka Pariisin syksy on pääosin aurinkoinen, lokakuun lopulla sää alkaa olla jo niin harmaa, että suomalainen ei pääse tuntemaan tyydyttävää paon elämystä. Suurin ero on se, että lämpötila Pariisissa laskee harvoin nollan alle, eli lumesta on turha unelmoida. Valitettavasti valojen kaupunki oli siis suuren osan ajasta sateinen ja harmaa, ja allekirjoittanutta vitutti. Pakko on tosin myöntää, että tuulisena ja märkänäkin Pariisi on yksi pirullisen kaunis kaupunki. Onneksi jo kotikämpässäni on sen verran hyvä ambiance, että sinne jäi mielellään pitämään sadetta ja maistelemaan viinejä yhtä prosenttia vihaavan vasemmistolaisen kanssa. Sivumennen sanoen, jos yhden asian korottaisin syksystä yli muiden, se olisi keskustelut. Olen monta kertaa ollut pelastamassa maailmaa ja jopa muuttamassa Kanadaan, kunnes olen tullut tajuihini ja vajonnut takaisin apatiaan. 4. Pariisin tunnelmasta voisin kirjoittaa puolisen tuhatta sivua, mutta sanottakoon lyhyesti, että se on uuvuttava. Kaupunki antaa paljon mutta vaatii hintansa. Yksi pahimmista vaihdon aikana kohtaamistani ongelmista on ollut energiahukka. Usein tekisi mieli lähteä luennon jälkeen konserttiin, näyttelyyn tai baariin, mutta mielessä on lähinnä teekuppi ja hyvä kirja. Keveys on käsite, jonka kaupunki tuntee vain viikonloppuiltaisin. Toisaalta, niille, joita kiinnostaa matkailla muualla Ranskassa, Pariisi on täydellinen tukikohta, josta voi pimeinä aikoina paeta etelään Rivieralle. Rivieralla vierailleena ja sieltä miesprostituoidun näköisenä palanneena en ole innostunut siellä käymisestä, mutta Ranskan pohjoisosissa on tiettyä ruraalia ja aavemaista charmia.
Eniten aikaa on lopulta mennyt kouluun, mikä on tosin kehittänyt kielitaitoani, mutta tuntuu muuten niin ajanhukalta muihin kulttuurikokemuksiin nähden, että nimeän sen suurimmaksi mokakseni. Täten suosittelen kaikkia tulevia erasmuksia jättämään kurssit minimiin ja yksinkertaisesti elämään. Itse en ole siinä lahjakas, mutta luulisin että suurin osa ihmisistä on ja siksi neuvonkin kaikkia Pariisin vaihtareita heittämään kouluhuolet hevon helvettiin ja ottamaan osaa visaan, jonka nimi on ''Mitä pidät Ranskalaisesta kulttuurista?''. Pelin pelaaminen on vaikeampaa kuin mitä nimi kertoo, sillä itse olen pelannut neljä kuukautta ja olen vasta alkanut hieman hahmottamaan pelin henkeä. Jossain vaiheessa lopullinen vastaus on lyötävä lukkoon ja näytettävä kaverille, eikä se tule olemaan helppoa. Ranskalainen kulttuuri on ristiriitojen kulttuuri, ja sen purkaminen on vuosien homma. Vuodessa raapaisee vain pintaa. Yksi kysymys, joka itseäni kiinnostaa, on: Miksi juuri ranskalainen kulttuuri on synnyttänyt kymmenittäin legendaarisia ajattelijoita ja lähes kaikki lempifilosofini? En ole sen lähempänä vastausta nyt kuin saapuessani tänne.
Mitä ajattelen Pariisista nyt? Pariisin filosofia on julman individualismin irvikuva, seisovaa vettä. Kaupunki on elävä todiste siitä julmasta kuilusta, joka on auennut valistusajan filosofian, romantiikan iltaruskon ja meidän toivottomien päiviemme välille. Pariisin itsetietoinen, nenäkäs ja hedonistinen fasaadi on kuolinnaamio, jonka alla elämän ja välittämisen pesäkkeet kuolevat nälkään. Tämä on oman edun tavoittelun kaupunki. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tähän filosofiaan pitäisi sopeutua kuin koira, joka kellahtaa selälleen. Sen dokumentointi, sen keskellä eläminen, on erikoinen ja kiehtova kokemus. Pariisi on (toivottavasti) loppumaisillaan olevan, pimeän ajan korkeimpia linnakkeita, jonka kaduilla käveleminen on kuin jonkin rappeutuneen imperiumin haastamista, silmästä silmään.
Tunne vihollisesi.
Neljän kuukauden Pariisin oleskelun jälkeen voisin yrittää luonnostella pientä yhteenvetoa syksystä. Aloitetaan banaalista toteamuksesta: se meni nopeasti. Aika suurkaupungissa menee valitettavan lujaa kyytiä. Seuraavaksi muutama syy. 1. Ellei käytä tolkuttomasti takseja ja maanalaista, kaupungissa tulee käveltyä paljon. En ole juurikaan urheillut Pariisissa, sillä (omasta mielestäni) ei ole tarvinnut. Se, että otat haltuun jonkin alueen Pariisissa, vastaa helposti kahta juoksulenkkiä päivässä. Tämä johtaa siihen, että yöunet venähtivät ainakin allekirjoittaneella yhdeksään - kymmeneen tuntiin. Tähän kun vielä ynnätään kieroutunut vuorokausirytmi (neljältä nukkumaan), päivät alkavat vilistä silmissä. 2. Paris 8 -yliopistossa yksi luento kestää kolme tuntia. Jos päivässä on kaksikin luentoa, on niiden jälkeen suhteellisen kypsä tekemään mitä tahansa muuta kuin ottamaan kaupunkia haltuun. Vaikka tekisi hyvin vähän kursseja (mikä onkin Erasmuksille suositeltavaa jo ihan perus mielenterveyssyistä), niihin uppoaa leijonanosa päivistä. Sen lisäksi jonkin hetkellisen mielenhäiriön tuloksena otin suoritettavakseni kaksi epävakaan amerikkalaisen opettajattaren elokuvakurssia, joilla sain pientä esimakua millaista on elää mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa. Toisaalta kokemus lähinnä kirvoitti käsittämättömän määrän naurua, sillä näiden kurssien seuraaminen oli kuin jumalanpalveluksen seuraaminen hapoissa: kyyninen panssarisi on yhä läsnä, mutta vain muutamalla varpaalla.
3. Vaikka Pariisin syksy on pääosin aurinkoinen, lokakuun lopulla sää alkaa olla jo niin harmaa, että suomalainen ei pääse tuntemaan tyydyttävää paon elämystä. Suurin ero on se, että lämpötila Pariisissa laskee harvoin nollan alle, eli lumesta on turha unelmoida. Valitettavasti valojen kaupunki oli siis suuren osan ajasta sateinen ja harmaa, ja allekirjoittanutta vitutti. Pakko on tosin myöntää, että tuulisena ja märkänäkin Pariisi on yksi pirullisen kaunis kaupunki. Onneksi jo kotikämpässäni on sen verran hyvä ambiance, että sinne jäi mielellään pitämään sadetta ja maistelemaan viinejä yhtä prosenttia vihaavan vasemmistolaisen kanssa. Sivumennen sanoen, jos yhden asian korottaisin syksystä yli muiden, se olisi keskustelut. Olen monta kertaa ollut pelastamassa maailmaa ja jopa muuttamassa Kanadaan, kunnes olen tullut tajuihini ja vajonnut takaisin apatiaan. 4. Pariisin tunnelmasta voisin kirjoittaa puolisen tuhatta sivua, mutta sanottakoon lyhyesti, että se on uuvuttava. Kaupunki antaa paljon mutta vaatii hintansa. Yksi pahimmista vaihdon aikana kohtaamistani ongelmista on ollut energiahukka. Usein tekisi mieli lähteä luennon jälkeen konserttiin, näyttelyyn tai baariin, mutta mielessä on lähinnä teekuppi ja hyvä kirja. Keveys on käsite, jonka kaupunki tuntee vain viikonloppuiltaisin. Toisaalta, niille, joita kiinnostaa matkailla muualla Ranskassa, Pariisi on täydellinen tukikohta, josta voi pimeinä aikoina paeta etelään Rivieralle. Rivieralla vierailleena ja sieltä miesprostituoidun näköisenä palanneena en ole innostunut siellä käymisestä, mutta Ranskan pohjoisosissa on tiettyä ruraalia ja aavemaista charmia.
Eniten aikaa on lopulta mennyt kouluun, mikä on tosin kehittänyt kielitaitoani, mutta tuntuu muuten niin ajanhukalta muihin kulttuurikokemuksiin nähden, että nimeän sen suurimmaksi mokakseni. Täten suosittelen kaikkia tulevia erasmuksia jättämään kurssit minimiin ja yksinkertaisesti elämään. Itse en ole siinä lahjakas, mutta luulisin että suurin osa ihmisistä on ja siksi neuvonkin kaikkia Pariisin vaihtareita heittämään kouluhuolet hevon helvettiin ja ottamaan osaa visaan, jonka nimi on ''Mitä pidät Ranskalaisesta kulttuurista?''. Pelin pelaaminen on vaikeampaa kuin mitä nimi kertoo, sillä itse olen pelannut neljä kuukautta ja olen vasta alkanut hieman hahmottamaan pelin henkeä. Jossain vaiheessa lopullinen vastaus on lyötävä lukkoon ja näytettävä kaverille, eikä se tule olemaan helppoa. Ranskalainen kulttuuri on ristiriitojen kulttuuri, ja sen purkaminen on vuosien homma. Vuodessa raapaisee vain pintaa. Yksi kysymys, joka itseäni kiinnostaa, on: Miksi juuri ranskalainen kulttuuri on synnyttänyt kymmenittäin legendaarisia ajattelijoita ja lähes kaikki lempifilosofini? En ole sen lähempänä vastausta nyt kuin saapuessani tänne.
Mitä ajattelen Pariisista nyt? Pariisin filosofia on julman individualismin irvikuva, seisovaa vettä. Kaupunki on elävä todiste siitä julmasta kuilusta, joka on auennut valistusajan filosofian, romantiikan iltaruskon ja meidän toivottomien päiviemme välille. Pariisin itsetietoinen, nenäkäs ja hedonistinen fasaadi on kuolinnaamio, jonka alla elämän ja välittämisen pesäkkeet kuolevat nälkään. Tämä on oman edun tavoittelun kaupunki. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tähän filosofiaan pitäisi sopeutua kuin koira, joka kellahtaa selälleen. Sen dokumentointi, sen keskellä eläminen, on erikoinen ja kiehtova kokemus. Pariisi on (toivottavasti) loppumaisillaan olevan, pimeän ajan korkeimpia linnakkeita, jonka kaduilla käveleminen on kuin jonkin rappeutuneen imperiumin haastamista, silmästä silmään.
Tunne vihollisesi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)