Viisi syytä miksi Syrjäytyneet nuoret -ilta ei ollut todellinen

Tiedän, että seuraava ei liity millään tasolla vaihdossa olemiseen, mutta halusin kirjoittaa kyseisestä aiheesta ja saada sen siten pois elimistöstäni. Satuin katsomaan puhutun Ajankohtaisen Kakkosen (nykyään A2) Syrjäytyneet nuoret- illan ja olin järkyttynyt siitä kuinka uskomattoman syvältä se oli. Sen piti olla toivontäyteinen kollektiivinen arvonanto polttavalle aiheelle, mutta se ei onnistunut sanomaan yhtään mitään, sillä se ei ollut todellinen. Todellinen keskustelu ei voi epäonnistua koukuttamaan katsojaa tunnetasolla, ja ohjelma, joka epäonnistuu tässä niinkin raskaan aiheen kuin syrjäytymisen kohdalla, ei ole todellinen. Se on tuote, joka imitoi kanssakäymisen muotoa, epäonnistuen saavuttamaan imitoidun kohteen substanssin. Seuraavaksi viisi syytä miksi näin on.

(Jos ei ole katsonut kyseistä ohjelmaa, seuraavaa on mahdoton ymmärtää.)

1.En tiedä mikä YLE:n taloudellinen tilanne on tällä hetkellä ja mitä A2 yrittää tehdä uskottavuudelleen, mutta ohjelman formaatti on naurettava. Uskoisin, että ohjelman tähtäimessä on itse keskustelu. Silti ohjelma viittaa jatkuvasti ja muka nuorekkaasti Twitteriin, josta otetaan lisää materiaalia itse studiokeskusteluun. Twitter varmasti kiittää mainosajasta. (Allekirjoittanut olisi ottanut chat-palvelunkin vakavammin.) Ohjelma, joka yrittää miellyttää nuoria ja vaikuttaa ajankohtaisemmalta käyttämällä muodikkaita sosiaalisen median palveluja, ei ole todellinen.

A.      Twiittaaminen ei ole keskustelua, se on viestittelyä. Keskustelu vaatii läsnäoloa, joka tuo sille uskottavuutta ja painoa. Twiittaaminen on hämmentävää ja aavemaista epäläsnäoloa. Se, että se on osa ajankohtaisohjelmaa, on ala-arvoista.

B.      Kyseistä viestittelyä ei voi kutsua demokraattiseksi, sillä selkeästi A2 sensuroi viestiketjuja. Jos Twitterin kautta on mahdollista päästä osalliseksi julkisesta keskustelusta, 90% viesteistä on huomattavasti värikkäämpää (varsinkin kieleltään) kuin ne mitä ruudulle valittiin.

       

      2. Maahanmuuttajanuoret saivat ehdottomasti vähiten puheenvuoroja ja saivat taistella niistä epätoivoisesti. He istuvat molemmat takimmaisessa rivissä, toinen heistä käytännössä näkymättömissä. Ironista kyllä, tämä asettelu kertoo syrjäytymisestä enemmän kuin koko illan keskustelu. Laskekaa itse, jos ette usko. Keskustelu, joka ei ole tasa-arvoinen, ei ole todellinen.

      3. Osanottajat on aseteltu uskomattoman kömpelösti niin, että he kaikki tuijottavat toistensa selkiä ja joutuvat nyrjäyttämään niskansa jos haluavat muodostaa katsekontaktin. Tämä muodostaa hyvin muovisen ja viileän etäisyyden niiden välille, jotka haluavat kommentoida toistensa sanomisia. Vihaiset argumentit ja väittelyt tuntuvat halpamaisilta ja virtuaalisilta, sillä vastustajat eivät näe toisiaan. Tämä näkymättömyys antaa mahdollisuuden halpamaisille heitoille eikä tätä mahdollisuutta unohdeta käyttää. Lisäksi, osanottajia on liikaa. Useat ehtivät avata suunsa kaksi tai kolme kertaa. Kontaktin olemattomuudesta ja puheenvuorojen rajallisuudesta syntyy vaikutelma, ettei koko keskustelu ole todellinen.

      

      4. Se, että Jari Sarasvuo ja rohkea ja kovaääninen äärivasemmistolainen toimittaja istuvat samassa studiossa, ei ole vahinko. Heidän nokittelunsa on odotettavaa mutta erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Sitten alkaa miettimään miten tällainen sattuma pääsi käymään. Sitten ymmärtää, ettei se ollut sattumaa. Tämän huomaaminen oli sydäntäsärkevä kokemus. Heidän sananvaihtonsa on koko illan jännittävintä katsottavaa ja se oli samalla täysin laskelmoitua. A2 ei voinut ottaa riskiä, että keskustelu olisi pelkkää peruslätinää, vaan se halusi varmistaa konfliktin, joka toisi ohjelmaan tuntuvaa jännitettä. Tämä luonnollisesti tekee siitä viihdyttävämmän ja kasvattaa katsojalukuja. Se, että tällaista Aristoteleen Runousoppi kainalossa harrastettua manipulointia ilmenee suomalaisissa ajankohtaisohjelmissa, oli minulle täysi yllätys. Keskustelu, joka on ulkopuolisten tahojen rakentama ja manipuloima, ei ole todellinen. (Ps. Se, että Jari Sarasvuo on edes päästetty keskustelemaan aiheesta, on niin irvokas vitsi, että in facto se itsessään on kenties suurin syy sille, miksi keskustelu ei ole todellinen. Henri Heikkisestä tuskin voin sanoa mitään mitä joku ei olisi jo sanonut. )

      

      5.

      A.Kukaan ei sano mitään uutta. Kukaan ei tunnu edes haluavan sanoa mitään uutta. Kaikki ovat vain telkkarissa, poseeraamassa, keikuttamassa hieman venettä ja myöhemmin dokaamassa YLEn rahoilla. Olen nähnyt yhtä laiskaa väittelyä viimeksi yläasteella. Keskustelun yllä leijuu keskinäisen vihamielisyyden löyhkä ja osanottajien välillä alkaa muodostua vastenmielisen luonnollinen sosiaalinen nokkimisjärjestys. Koko tilanteessa on jotain katkeraa ja surullista. Se ei ole perimmäisten sosiaalisten vaistojen yläpuolella, vaan niistä pahimpien ja myrkyttävimpien joukossa. Keskustelussa on heikkoja, hiljaisia, erikoisia ja rauhallisia. Sitten on voimakkaita, kovaäänisiä, typeriä mutta itsevarmoja. Eikä yksikään näistä onnistu sanomaan mitään uutta nuorten syrjäytymisestä. Voimakkaat ja kovaääniset pyrkivät viemään keskustelua sivuraiteilla tai muuten vain tekemään numeroa itsestään ja omista uskomuksistaan. Hiljaisten ja rauhallisten varovaisuus estää heitä pääsemästä pintaa syvemmälle. Heistä on muutamia positiivisia poikkeuksia, mutta yleisessä ilmapiirissä (juontajat sekä muut osanottajat) heidän mielipiteensä kuulostavat olevan väärässä paikassa ja katsoja aivopestään kokemaan kyseiset mielipiteet outoina ja pimeinä, epäammattimaisina. Lyhyesti sanottuna, studion nokkimisjärjestys, ylimielisyys, syrjintä ja kiusaaminen, eli sen yleinen ilmapiiri, ei anna tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Se ei ole hedelmällinen kasvualusta ajattelulle, joka voisi ratkaista ongelman.

Jos keskustelu ei synnytä ja hyväksy uudenlaista ajattelua, se ei ole todellinen.

B. Kun ihmiset astuvat kameroiden eteen, he muuttuvat. He astuvat itsetietoisuuden kivuliaisiin syvyyksiin. He jo ikään kuin näkevät edessään valmiin kuvan ja yrittävät väkisin survoa itsensä tämän kuvitellun ihanteen sisään. Samalla heidän pitäisi ajatella tärkeitä sosiaalipoliittisia kysymyksiä. Näiden kahden luonnollinen yhdistäminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Televisio vääristää todellisuutta, sillä se tuo keskustelutilanteeseen intressejä ja ulottuvuuksia, jotka pitäisi kaiken terveen järjen mukaan pitää keskustelutilanteen ulkopuolella. Puhumattakaan taloudellisesta paineesta, joka liittyy kaikkeen mikä television vaikutuspiirissä tuotetaan. Jos keskustelutilanteessa aletaan miettiä katsojalukuja, peli on menetetty. Jos keskustelutilanteessa yksikin keskustelija miettii tekeekö seuraava kommentti hänestä idiootin koko kansakunnan silmissä, peli on menetetty.  Tai paremmin sanottuna, se on television oma todellisuus, joka valtaa studion kun kamerat käynnistyvät ja muuttaa ihmiset elottomaksi rekvisiitaksi, joka ei vahingossakaan käyttäydy luonnollisesti. Kamera tuo mukanaan välittömän valheen ja epätodellisuuden ilmapiirin, joka valtaa kaiken minkä se vangitsee. Siksi on erikoista edes vaatia televisio-ohjelmalta rehellistä ja substantiaalista panosta syrjäytymiskeskusteluun. Se ei ole mahdollista kyseisessä formaatissa. Mikään televisiossa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä todellista ja siksi tämä keskustelu ei ole todellinen. 

Kirja/ À la recherche du livre perdu 2

Jatkan kirjanmetsästystä kaiken terveen järjen vastaisesti( voisin olla, esimerkiksi, koulussa samalla hetkellä). Miksi ihmisen, joka ei ole OCD-diagnoosin vanki, ainakaan tietääkseni, pitäisi jahdata yhtä (laajemmassa mittakaavassa triviaalia) esinettä yhdessä maailman kiireisimmistä ja huonolla säällä helvetillisimmistä kaupungeista, vaikka hän voisi istua samaan aikaan lämpimässä bistrossa juomassa (suhteellisen) halpaa viiniä ja yrittää ylittää kielimuuria paikallisen tarjoilijan kanssa (kuulin vasta myöhemmin, että jälkimmäinen on Pariisissa melko lailla ’’turha luulo’’)?

No, tässä yksi selitys. Kuten varmasti kaikki ovat asian kokeneet, nähtävyyksien kiertäminen on äärimmäisen ristiriitaista puuhaa. Tällainen tähtäys-laukaus-lataus-tähtäys-asenne nähtävyyksiä kohtaan on toki tehokasta mutta suoraan sanottuna kummallista. Totta, esimerkiksi Grand Palais tai Invalidesin puisto ovat vaikuttavia vaikka niiden kohdalle osuisi vessahädän viimeisillä epätoivoisilla sekunneilla. Yksi seikka kuitenkin tulee katsojan ja kohteen väliin. Tarkoituksellisuus. Pitkällä tähtäimellä tämä alkaa tuntua siltä, kuin turisti leikkisi kuurupiiloa kaupungin nähtävyyksien kanssa. Näkijä/löytäjä voittaa. Nähtävä alistuu häviäjänä katseelle, joka sekin muutamassa sekunnissa laskeutuu ja lässähtää samoille urautuneille piirteilleen. Tässä on jotain syvästi antiklimaattista. Tuntuu kuin hävinnyt nähtävyys olisi nyt voitettu vihollinen, josta ei enää koskaan, koskaan, tule ystävää. Tämä johtuu siitä, että emme ole vain sattuneet sen kohdalle vaan tarkoituksella metsästäneet sen esiin. Plus, kun jonkin näkemistä odottaa, arkijärkikin sanoo, että mieli luonnollisesti paisuttelee odotuksen kohteen sellaisiin mittoihin, että itse asia ei voikaan olla muuta kuin jonkinasteinen pettymys.

Tästä johtuen olen huomannut, että jonkin taskuun mahtuvan kohteen metsästäminen, oli se sitten kuinka absurdi tahansa (seuraavaksi kengännauhat), on huomattavasti elävämpi tapa nähdä ja kokea kaupunki. Niin, kaupunki, jota olen kuullut kuvailtavan mm. seuraavalla fraasilla: ’’Maailman ärsyttävin suurkaupunki.’’ Mutta nyt huomaan, että kyseinen ärsytys on ilmeinen erityisesti nähtävyyksien metsästäjälle, joka (joskus kirjaimellisestikin) ryöstetään jok’ikisellä etapilla. Kun metsästää vaikkapa kirjaa, eksyy nopeasti sivukujille ja niiden saartamille saarekkeille (yleensä minipuisto, jota reunustavat pienet liikkeet), kohtaa uutta ja tuntematonta, mielessään vain tämä yksi asia. Kun toimittaa kyseistä missiota, suuremmatkin nähtävyydet tuntuvat huomattavasti mahtavammilta, sillä niiden kauneutta voi pysähtyä ihailemaan rauhassa, ilman, että tarvitsisi jonottaa neljääkymmentä minuuttia karjamaisen turistivirran kanssa katsomaan jotain, josta ranskalaiset tuntevat yhtä paljon kansallisylpeyttä kuin minä tunnen hernekeitosta. Kun seikkailee jonkin triviaalin tarpeen perässä, kaupunkia ei pyri valloittamaan. Sen pyrkii tekemään kodiksi.

Joka tapauksessa, nappaan RER-junan päästäkseni Seinen eteläpuolelle, Luxembourgin puiston viereen. (Mainittakoon sivumennen, että RER eroaa Metrosta sikäli, että RER halkoo kaupunkia neljässä suunnassa, muistuttaa enemmän varsinaista junaa ja pysähtyy harvemmin, ollen siten huomattavasti nopeampi. Kaiken edellä mainitun kivuuden torpedoi se, että RER-junat ovat usein seis lakkojen vuoksi, ne haisevat, ovat huonosti valaistuja, niistä kuulee kaikenlaisia väkivaltalegendoja, jne. Ne ovat kansanjunia, joissa rikkaampaa väestöä ei ymmärrettävistä syistä näy.) Viimeinen toivonkorsi on San Fransisco Bookshop, Rue Le-Petit-Prince. Kaikki edellä mainittu kitinä ja kiirastulimainen itsereflektio palkitaan viimein, sillä kyseinen katu on kaikille putiikkien ystäville varsinainen paratiisi ja suosittelen sitä täten kaikille kaupungissa piipahtaville.

Katu viettää jyrkästi alaspäin (ei välttämättä sattumaa, että San Fransisco Co. on tällä kadulla) ja on pullollaan kirjakauppoja ja ravintoloita. Kiinalainen kirjakauppa, japanilainen kirjakauppa, egyptiläinen kirjakauppa, ’’muinaisten kirjojen’’ kauppa… Katu kuulostaa yhdeltä niistä El Dorado-tarinoista, jotka aina hyväksyy karikatyyrimäisenä liioitteluna muttei todellisuutena (sillä silloin joutuu kysymään itseltään kivuliaan kysymyksen: miksen ole siellä?). Olen hämmentynyt mutta iloissani, että olen löytänyt yhden näistä pikkukaduista, joista Pariisi on kuuluisa mutta jotka tuntuvat olevan jyrkästi harvenevaa lajia. Humanistin karikatyyri voisi esim. käydä syömässä sushia ja poiketa tämän jälkeen Filosofiseen Kirjakauppaan (oikeasti yhden kaupan nimi) ja miksei sen jälkeen Elokuvakijakauppaan.

Kun pääsen itse kirjakauppaan, se on kuin Tamperelainen Lukulaari mutta yhdessä kerroksessa. Kirjoja on pinottu tornimaisiksi pinoiksi ja auta armias jos tornin keskivaiheilta on erotettava mielenkiintoinen teos ilman että koko roska romahtaa kuin Etelätorni ikään. Amerikkalainen harmaa herrasmies istuu niin syvällä tiskin pinojen takana, etten näe hänen suutaan kun hän puhuu. Etelätorniläppä käy mielessäni, mutta myyjän kansallisuuden huomioon ottaen se tuntuu melko lailla erittäin härskiltä. Hän ei suostu puhumaan muutamaa fraasia enempää ranskaa, varsinkaan kun kuule minun lausuvan DFW väkisin väännetyllä brittiaksentilla (brittiaksenttia on hauskaa mutta täysin idioottimaista matkia, tiedän). Aluksi kuulostaa siltä, että tämäkin librairie on vesiperä, mutta yllättäen kirja löytyykin hyllystä, vieläpä juuri sinä 2006 nid. painoksena, jota etsin. On vaikeaa salata innostustani, mitä myyjä ei tunnu ymmärtävän pitäessäni käsissä yli tuhatsivuista jargonpitoista älykköproosaa. (Huom. Jälkikäteen huomioituna ymmärrän kyseisen skeptisyyden, sillä kyseinen teos painaa niin pirusti, että sen pitäminen kaksin käsin silmien edessä todella sattuu. Plus, teosta lukiessa on pidettävä yhtä laajaa tietosanakirjaa jatkuvasti käsillä, joten kieltämättä kirjan ostamisesta aiheutunut ilo tuntuu hieman absurdilta, sama kuin tanssisi OED:n (Oxford English Dictionary) kanssa kotiin. Mutta kyllähän jotkut löytävät todellista nautintoa gradunsa kirjoittamisesta.)

Vaikka olen käynyt Pariisissa nopeilla turistipyrähdyksillä (en tosin vieläkään E-tornilla), tämä edellä kuvailemani hetkittäin ärsyttävä mutta usein hyvin antoisa etsintä on suonut eteeni parhaita hetkiä tässä kaupungissa. Näillä oudoilla reissuilla olen saanut paremmin kosketusta siihen miltä tuntuu todella asua Pariisissa. Näiden tuntemusten jälkeen Sacre-Coeurin tuijottaminen tuntuu auttamatta väljähtäneeltä ja jalat suuntaavat kuin automaattisesti kohti niitä järjettömiä seikkailuja, jotka polttavat hermostoon rikkaan mentaalisen kaupunginkartan.

Ps. Olen käynyt vaihdon aikana kerran Pariisin ulkopuolella, Normandiassa. Tältä reissulta oli paljon kuvia, mutta erään epäonnisen metroepisodin jälkeen voin sanoa vain että kyseisistä kuvista nauttii tällä hetkellä joku pariisilainen rosmo ja että kirjoitan tästä (kieltämättä hyvin erikoisesta) reissusta myöhemmin.

Kirja/ À la recherche du livre perdu 1

Pariisissa olen todistanut itsessäni saman ilmiön, joka on käynyt minulle monen omituista kertaa. Olen taas kerran alkanut harrastamaan lähes obsessiivista fanitusta. Tämä on lähes jokavuotinen rituaali, jonka maalitauluna on tavan mukaan yksi kirjailija. Tällä kertaa se on amerikkalainen David Foster Wallace. Wikitettyäni kyseisen (valitettavasti edesmenneen) kirjailijan uraa ja töitä sekä katsottuani lähestulkoon kaiken haastattelumateriaalin (mitä hänen selkänahastaan oli saatu irrotettua) Youtubessa, päätin ostaa kirjan. Olin jo lukenut hänen teoksiaan e-kirjoina, mutta sanottakoon kerralla, että e-kirjat ovat käyttökelvottomia ellei teosten fontti ole kämmenesi kokoista ja teosten laajuus alle sinulle suodun senttimetrien kokonaisuuden. Luin parhaani mukaan erästä hänen teostaan (ilmaiseksi) verkossa, kunnes silmäni tekivät Tony Halmeet ja päätin etten aio kestää moista maailmassa, jossa painoteollisuudella on vuosisatoja pitkät perinteet. Joten, ostettuani ensin kengät, päätin ostaa Pariisista kirjan.

(Taustaksi todettakoon, että kyseinen teos on Infinite Jest. Yli tuhatsivuinen post-and-beyond-moderni teos on yksi niitä kirjoja, joka myi aikanaan pirun hyvin mutta sen ostaneista arviolta kolmekymmentä prosenttia on lisäksi lukenut koko jättiläisen. Se on nerokkaan mutta/eli vaikean teoksen maineessa. Päätös lukea teos vaihdon aikana ei liiku terveen järjen piirissä, mutta päätin silti kuunnella intuitiotani ja hankkia teoksen siinä toivossa, että sen läsnäolo tekisi huoneestani ja siinä samalla minusta hieman älykkäämmän.) 

Leikkaus metrolinjalle 12, jota pitkin matkustan ja nauran hermostuneesti toiselle kirjailijan teokselle (jonka löytäminen oli huomattavasti vaivattomampi tempaus kuin seuraava), ja välittömästi tarkistan vaunun siinä pelossa, että joku on rekisteröinyt tämän faux pas:n ja ja parhaillaan tuntee siitä ohutta ylemmyydentuntoa. Kello on 16 ja iltapäiväruuhka on alkamassa. Näen junavaunun täynnä älypuhelimia ja niitä pläräileviä koukkurankaisia ihmisrapuja ja ajatus zombiemaailmanlopusta käy jälleen mielessäni. Jos kyseiset älypuhelimet sattuisivat sisältämään aivopesusignaaleja, jotka edistäisivät Apple-yhtiön maailmanvalloitussuunnitelmia (emme tietenkään voi myöskään todistaaa etteikö näin olisi), sanoisin että he ovat operaationsa ehtoon puolella.

Jään pois Maraisin kohdalla ja nousen maan pinnalle. Sää on kostea ja harmaa. Kuulen ensimmäisenä amerikkalaisen turistin äänen, joka tässä vaiheessa kuulostaa samalta kuin kuusikymmenkiloinen mäkäräinen arvostelisi ranskalaisten kohteliaisuutta. Marais on mahtavaa aluetta mutta turismi on tehnyt tietyistä kaduista sietämättömiä. Hyvänä puolena mainittakoon, että noilla kaduilla voisin kävellä vaikka jätesäkki päällä ja banaani pään päällä enkä kokisi jännitystä tai hermostuneisuutta. Niin vähän välitän kyseisen porukan mielipiteistä.

Harmikseni kirjakauppa The Red Wheelbarrow (vähemmän legendaarinen mutta parempi kuin The Shakespeare Company) on kiinni ja ilmeisesti koko bisnes on loppusuoralla. Kävin tässä kaupassa vuosia sitten interrail-matkalla ja se oli muistaakseni ensimmäinen kirjakauppa, jossa minun oli käytettävä tikkaita päästäkseen käsiksi kaikkiin teoksiin. Päätän koittaa huomattavasti kovemman profiilin Amerikkalaista (hyvin   isolla alkukirjaimella) kirjakauppaa Tuiliersin-puiston vieressä, jonne on Maraisilta noin 40 minuutin kävely (kartalla 0,70 cm).

Matkalla minulla on paljon aikaa miettiä sitä outoa universumia, joka muodostaa Pariisin ylihehkutetun ja -paahdetun kokonaisuuden. Pukeudun mustaan päällystakkiin, mustiin farkkuihin ja mustiin sormikkaisiin, enkä jaksa välittää tästä mustuudesta, joka kieltämättä vie yhden jos toisenkin assosiaatiot kohti hautajaisia tai ainakin jonkinlaista öljyfetissiä. Näytän oikeistolaiselta, suorastaan fasistilta, mutta olen yhä kuten kaikki muut. En ole ylittänyt yhtäkään rajaa. Se taitaa olla yllättävän vaikeaa. Kaupungilla kävelevien turistilaumojen silmiin näytän friikiltä, jolla ei ole älypuhelinta, jonka vaatteet eivät edusta mitään selkeästi eroteltavaa merkkiä, jonka hiuksia ei ole hoidettu tuotteilla, jonka hiukset ovat liian pitkät ja aivan järjettömästi kiinnitetyt, jonka kenkiä ei ole kiillotettu, jonka kasvot ovat kuivat kroonisesta kosteusvoiteen puutteesta, jonka kukkaro ei pullota seksikkäästi, joka on liian kalpea, jonka silmien alla ovat seepramaiset unettomuusraidat, joka tuijottaa pelottavasti (introvertin perusperustuntomerkki), joka kävelee liian nopeasti, jolla on hymyksi kutsuttu käytöshäiriö jne. Silti olen pariisilaisten joukossa jälleen yksi ärsyyntyneen oloinen, kiireinen ihminen pitähelmaisessa takissa, joka kaikkien tavoin koittaa löytää itselleen pienen ladun, jota pitkin kävellä 60 km/h vauhtia. Individualismin painajainen. Lyhyesti sanottuna rue de Rivoli, jonka varrella kyseinen kauppa sijaitsee, on syvältä tavalla, joka on sanojen tuolla puolen. Pariisilla on paljon parempaakin tarjottavaa.

Nainen kysyy suuntaa. En osaa sanoa. Tuntuu kuin olisin menettänyt ystävän.

Amerikkalainen kirjakauppa on kirkkaasti valaistu ja täynnä em. mäkäräisiä, jotka tunkevat vihaisesti lapsillensa tarkoitetut kuvakirjat peloittaviin limakalvopusseihin ja poistuvat ohittaen minut parfyymin ja ajan yhteisellä aivastuksella, joka tuoksuu menettämiseltä. Kyseistä kirjaa ei ole kaupassa, joten kyseinen minä lakkaan samoin olemasta kyseisessä tilassa. Hetken verran ajattelen, että voisin yhä pelastaa onnellisuuteni palaamalla kapakan kulmapöytään kaltaisteni pariin, katselemaan kellarin ikkunasta ylös kohti tuota rotua, joka etuoikeuksistaan huolimatta kahlaa hartioita myöten pelossa.           

Valot/Les lumières

(Kuvat ovat stock-materiaalia, sillä olen hukannut kamerani. Pyrin lisäämään autenttistakin materiaalia jossain vaiheessa.) Yritän tästedes kirjoittaa joitain blogipäivityksiäni ensin suomeksi ja sitten vähän lyhyemmin ranskaksi.

Tänään pääsin pitkän kuumetaudin jälkeen vihdoin ylös sängystä ja takaisin kaupungin kaduille. Olin viettänyt viimeiset neljä päivää kovassa ja tajuntaa laajentavassa kuumeessa. Oli melko erikoinen kokemus olla neljän seinän vankina Pariisissa. Ulkona kokonainen suurkaupunki sykkii ainutkertaisine tapahtumineen ja muutoksen lupauksineen, itse vietin vaihtovuottani katsomalla huonoja elokuvia, sillä keskittymiskykyni ei riittänyt muuhun. Muuten, jos elokuvaa pystyy seuraamaan neljänkymmenen asteen kuumeessa, tämä tarkoittaa samalla sitä, että kyseinen elokuva on erittäin huono ja eloton, lyhyesti sanottuna vuoden 2000 jälkeen tehty elokuva. (Elokuva taiteenlajina kuoli vuonna 2000.) Samalla sain paljon aikaa miettiä itseäni, maailman topografiaa ja mahdollisia tulevaisuuden suuntauksia. Seuraava lause ei yksinkertaisesti toimi suomen kielessä, siksi kirjoitan sen englanniksi: Got pretty high from that fever.

Lähiviikkoina olen harrastanut vähän kaikkea jazzklubista irkkubaariin, Latinalaiskorttelin leffateattereista Pikku-Intian (Intialaiskortteli Pariisissa) selvittämiseen. Kaikkein sykähdyttävin kokemus tapahtui kuitenkin tänään, kun kävelin Tuileriesin puistossa ja pitkien sadepäivien jälkeen avasin sieraimeni odotetulle poutapäivän leikkisälle ilmalle. Tuileries oli yllättävän rauhallinen, kuin pikkukylän kokoontumispaikka: vanhuksia, perheitä, nuoria, kaikki pelaamassa, keskustelemassa, torkkumassa. Lämmin kommunikaatio voittaa kylmän catwalk-ilmeettömyyden, mikä ihme Pariisissa. Kaupungissa, jonka metrossa ihmiset näyttävät siltä kuin antaisivat puukosta jos heitä katsoo turhan pitkään, on hienoa nähdä ihmisiä vilkkaina ja eloisina syysauringossa.

Istuin puiston länsipäähän, josta aukeaa näkymä mm. E-tornille ja Champs-Élyséelle. Vieressäni ihmiset lukivat kirjojaan antamatta minkään häiritä älyllistä harjoitussarjaansa. Edessäni häärivät joukko kuvaajia kameroineen ja haulikkomikkeineen, saa nähdä pääsenkö minäkin Loreal-mainokseen sellaisena vakiomietiskelijänä, joita turistit niin kovasti Pariisista etsivät. Joka tapauksessa, yhtäkkiä pilvimassa murtui ja vihreänkeltainen valomassa laskeutui rakennusten takana kuin usva pilvien puhkeamien tahtiin. Värisävy kuulostaa epämiellyttävältä mutta todellisuudessa se oli mitä miellyttävin, kuin kelluva patina, ruosteen oranssi savu, joka saartoi E:n kuin mikäkin tuomiopäivän tuli. Katselin tuota valon liikettä, pilvien ratkeilua ja umpeutumista puoli tuntia. Tultuani tajuihini ajattelin miten hienoa on saada mahdollisuus keskellä Pariisia unohtaa hetkeksi ympäristönsä ja sukeltaa sisäänsä, ajatuksiinsa, joiden rikkautta taivaan ihmeet vain heijastavat. Se ei olisi mahdollista ilman sitä ihmeellistä valoa, joka on ilmeisesti juuri Pariisin syksylle ominaista. Nyt uskon Edith Piafia, Pariisin taivaassa ja sen värimaailmassa on jotain hyvin omalaatuista. Jos olisin maalari, olisin myös oikeassa paikassa.

Ihmiset miettivät paljon elämän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä ja sitä kuinka paljon eri asioita on nähtävä ja tehtävä, jotta elämä tuntuisi hyvin käytetyltä. Olen miettinyt näitä asioita jo liikaa. Tänään kuitenkin tunsin saavuttaneeni pienen ratkaisun katsellesani maisemaa edessäni. Ajattelin, että jos edes kerran olet kokenut vilunväreitä meren valtavuuden äärellä, herkistynyt villin luonnon keskellä, tuntenut jonkin itseäsi suuremman kulkevan lävitsesi tuulen lailla ja antanut sinun sekunnin murto-osan ajan nähdä maailmamme ulkopuolelle, jos olet kerran kokenut jotain itseäsi suurempaa aivan vierelläsi, elämäsi ei ole mennyt hukkaan. On mahdollista tuntea tuo toinen maailma, joka viestii meille tällä tavalla, ja sen kautta tuntea kuolemattomuus jo tällä puolen elämää.

Je vais essayer à ecrire un part de mes écritures dans mon blog en finnois et àpres plus simplement en francais. M'excusez des fautes de grammaire, je vous en prie. Je suis encore en train d'apprendre.

Aujourd'hui, j'étais en train de faire une petite promenade à travers du jardin des Tuileries quand je me suis arrêté devant le paysage consistant de la Tour Eiffel, les arbres entre Tuileries et Champs-Élysées et le ciel. Il y avait des gens avec des caméras et microphones, peut-être je vais figurer dans une publicité pour Loreal comme le vieux penseur représenté dans les rêves des touristes et ex-intellectuels. Avant tous, la plupart de mon temps ici a été plus ou moins dur et plein des défis. Les moments comme ca me fait plus à l'aise parce que ca me prouve que il y a de la place et du temps à se calmer et à plonger en ses rêves personnels. Subitement, sous le ciel pollué par Paris j'ai vu la lumiére tomber comme jamais avant. J'ai vu des nuances du jaune, du vert et du orange. J'ai vu les pommes du ciel déchire en morceaux le tissu d'air vespertin. Pendant une demiheure j'ai seulment regardé le passage des nuages. J'ai compris que il y a trop discussion sur le sujet si on vis sa vie pour rien. Si, juste une fois, on se sent quelquechose plus grand que soi-même et on la fait confiance, la vie n'est pas pour rien.

Revision

Blogimerkintöjäni lukiessa olen huomannut liittyneeni kerralla siihen kymmenien vaihtokertomusten tasapaksuun virtaan, jotka keskittyvät negatiiviseen, hulluun ja erilaiseen, vaikka olisi niin paljon kerrottavaa mahtavasta, kauniista, voimakkaasta ja humalluttavasta. Miinuksista on vain helpompaa kirjoittaa, piste. Viha ja ärtymys hellivät luovuutta, rakkaus on sanojen tuolla puolen. Hyvistä hetkistä ja onnellisuudesta ei kirjoiteta, sillä ne halutaan elää.

Tänään kävin koulun sijasta kävelemässä Allee des Cygnesin puistossa. Siellä myös entinen idolini Samuel Beckett käyskenteli niin tiheään, että nimesi sen suoraan upeassa näytelmässään Ohio Impromptu. Cygnes on kapea mutta pitkä saareke Seinen keskellä. Vesi kohisee molemmin puolin pitkää puistokäytävää. Sille pääsee poikkeamalla Bir-Hakim-sillalta, jonka pitäisi olla tuttu jokaisella Marlon Brando fanille, portaat alas.

Kävellessäni Cygnesiä pitkin etelään minut valtasi lämpö ja etäinen kaiho. Se oli kuin usko, uskon kalpea aavistus, en tiedä mitä kohtaan. Kenties omaa selviämistäni kohtaan. Ymmärsin, että minun on seurattava uskollisesti Pariisin kertomusten muotoa siinäkin, että kaiken ikävän ja murskaavan jälkeen kuorin auki sen, mikä on kasvanut kaiken tuhoutuneen alla hitaasti mutta sitkeästi. Siispä, vaikka olen saanut Pariisilta turpaan useamman kerran, jos kaupunki olisi vähänkään halvempi, en epäröisi hetkeäkään asettua ja aloittaa uutta elämää täällä.

Pariisin kengät

J'aimerais vous raconter une petite histoire.

Pariisissa hyvät kengät ovat elinehto. Ne tossut, joilla astuin tämän kaupungin kaduille ensimmäisen kerran, ovat kolmen viikon jälkeen entiset riekaleet. Pariisissa ravaaminen on melkoisen hardcore tuotetesti, jonka läpäisevät vain Vietnam-veteraanin hiellä ja verellä voitelemat viidakkobuutsit, eivät Denim-läpyskät, jotka ostin neljälläkympillä alennusmyynnistä.

Pohjustan tätä kertomusta muutamalla seikalla. Ensinnäkin, vihaan shoppailua. Vaatteiden ostaminen on minulle samaa osastoa kuin siivoaminen: se on hyvä hoitaa kerralla ja mahdollisimman nopeasti pois alta niin koko asiaa ei tarvitse ajatella taas vuoteen tai pariin. En ymmärrä ihmisiä, jotka pääsevät ilmiselvästi jonkinlaiseen pieneen pilveen kiertäessään vaatekauppoja. Toisekseen, olen asunut Pariisissa pian kuukauden enkä ole vielä kertaakaan kunnolla shoppaillut. Koen shoppailun uhkaavana kielimuurin vuoksi mutta vielä merkittävämpi huolenaihe on se, että tapani mukaan palkitsen itseni epämiellyttävästä vaateshoppailusta ostamalla kymmenen kirjaa. Tämä yhtälö johtaa lopputulemaan: hyvästi ERASMUS-apurahat. Pariisissa alkaa kuitenkin olla päivä päivältä kosteampaa, joten minun oli pakko käyttää eräs keskiviikkoilta kenkien etsimiseen.

Normaalille ihmiselle kenkien ostaminen olisi tapahtumana niin banaali, että sitä tuskin muistaisi tuntia kauempaa. Toisaalta minulle arkisten asioiden hoitaminen ja elämän materiaalinen ylläpito on aina ollut niin vaikeaa, että koen kaupassa käymisenkin melkoisena viidakkoseikkailuna. Onko tämä hyvä vai huono asia, sitä en ole koskaan ratkaissut.

Ajattelin, että varmin tapa löytää kengät on suunnata Les Hallesin metropysäkille, josta pääsee nousemaan suoraan Pariisin kuuluisimpaan ostoshelvettiin (olen tämän kielikuvan velkaa T. Rantaselle). Tiesin mitä on luvassa, mutta luonteeni masokistisuudesta johtuen ajattelin, että kun mennään helvettiin niin mennään sitten ihan pohjakerroksiin asti. Les Halles on sanoinkuvaamaton paikka. Se on enimmäkseen maan alle kaivettu ostoskeskus, joka muistuttaa labyrinttiä. Loputtomilla kujilla vaaniva Minotaurus on luottokunnan edustaja. Les Halles on niin laaja, että sille on tehty oma karttansa. Se on niin laaja, että käytävät on merkattu katukilvin. Vaikka tunnen itseni jatkuvasti jälkeenjääneeksi Pariisissa, en ole koskaan tuntenut itseäni niin rantojen kulkijaksi märissä tossuissani, kuluneessa nahkatakissani, kynsikkäissä ja nappikset korvissa hyvin pukeutuneiden ja rikkaiden pariisilaisten keskellä.

Sekoiltuani tarpeeksi ympäri loputtomia ostoskujia imeydyin sisään pieneen miestenvaateliikkeeseen. Löysin viimein kengät, jotka näyttivät täydellisiltä. Parin tunnin etsinnän jälkeen niiden yllä tuntui hehkuvan usvaisena pieni aura, joka kutsui minua lopettamaan tämän pirullisen sirkuksen ja häipymään takaisin 15.piirin turvaan. Hikoillen kuin sika, änkyttäen ja idioottimaisesti hymyillen kysyin myyjättäreltä olisiko kengistä kokoa 44, huonolla ranskalla tietysti. Tämä oli jostain syystä varma että 43 sopisi minulle ja käski minut saksalaisittain tomerasti koittamaan kenkiä. Ihme kyllä, kengät sopivat ja välittämättä hinnasta tai merkistä pistin ne tiskiin. Nyt mietin onko 60 euroa liikaa kengistä. Ostan kenkiä harvoin, en hahmota ollenkaan yleistä hintatasoa. Toisekseen en tiedä on merkki kuinka kestävä. Toisaalta kengät tuntuvat jalassa siltä kuin ne kestäisivät luotisateen, joten olen toiveikas.

Pariisi on opiskelijalle kallis mutta ei palkansaajalle sen kalliimpi kuin Tampere, Helsinki tai Berliini (vuokria lukuunottamatta). Erityisesti alle 26-vuotiaat selviävät monista illanviettotavoista puolella hinnalla. Siksi olen fantasioinut työn hankkimisesta täältä. Olisi hienoa päästä arjen rytmiin kiinni palkansaajana, mikä on opiskelijan vuorokausirytmillä mahdotonta (tänään heräsin puoliltapäivin). Tosin mielekkään työn löytäminen papereillani on mahdotonta ja ilman mielekästä elämänsuuntaa Pariisin loputtomiin nautintoihin kyllästyy melko nopeasti.

Pariisissa on lämmin, puut rapistelevat tulenpunaisia lehtiään ja kadut tulvivat auringosta. Laskudun päivittäin Rue Volontairesia pitkin ja edessäni nousee E-torni. On myönnettävä, että vihaan Suomen syksyä ja se on käynyt vuosi vuodelta vakavammaksi uhaksi terveydelleni. Silti, en voi välttää hetkittäisiä koti-ikävän puuskia. Vaikka Suomen ilmapiiri on kasvattanut minusta sisäänpäinkääntyneen ja aran, se on silti ilmapiiri, jonka tunnen parhaiten ja jossa olen yhä kiinni juurillani. Kukaan ei voi olla täysin kosmopoliitti. Jokainen kantaa lapsuutensa kotia mukanaan, haavana tai rakkautena.

Ensimmäiset päivät 2

Tour Montparnasse on absurdi rikkauden ja eliitin eristäytyneisyyden symboli. Kun etsin kotia, minun tarvitsee vain suunnistaa tuon valtavan lasitornin juurelle. En edes tiedä mitä se pitää sisällään, kenties toimistotiloja, jonkin kansainvälisen yhtiön saunatilat, puitteet hiljaisille maanjäristyksille. Se on sormi, joka tunkeutuu ajan ja tilan tuolle puolen. Kun katson ulos ikkunasta, se katsoo takaisin kymmenien harmaiden kerrostalojen yläpuolelta, kuin vasta aterioinut ja levollinen johtaja.

Kun olin lähtenyt livohkaan hostellista, olin syönyt ja nukkunut huonosti viikon ajan. Olin täysin uupunut ja väsymyksestä harhainen, olin varomaton rahojen ja reittivalintojen suhteen ja sosiaalisesti uskomattoman kömpelö. Oudointa on kuitenkin se, että pahimmassa uupumuksessa puhuin kenties luonnollisimmin ranskaa kuin koskaan ennen tai kenties koskaan tulevaisuudessakaan.Päätin siis ottaa lopulta vastaan asunnon, jota minulle oli ensimmäisenä päivänä tarjottu. Tie vei siis Gentillyyn, Pariisin lähiöön. Olin alunperin saanut yhteyden vuokranantajaan Pariisissa asuvan tuttavani kautta ja tämä oli sen verran mukava, että sovimme kuukausimaksun sijaan maksavani huoneesta parikymppiä per yö siihen asti kunnes löytäisin asunnon. Huoneeni sijaitsi kaksikerroksisen omakotitalon toisessa kerroksessa.

Talo itsessään ansaitsee oman kappaleensa. Itse huoneeni oli siisti. Siellä oli, absurdia kyllä, takka, nojatuoli ja yleisesti ottaen paljon tilaa. Huone, kuten koko talo, oli pirullisen kylmä. Palaan tähän myöhemmin. Samoin kylpyhuone vaikutti kuin toisesta talosta revityltä ja päälle liimatulta kiiltokuvalta. Yksin omakotitalossa asuminen oli kiinnostava kokemus. Öisin ei voinut välttyä aavetalon vaikutelmalta, varsinkin kun kylmillä käytävillä saattoi erottaa hengityksensä kuunvalossa. Välillä portaat natisivat itsestään ja parina yönä lukitsin huoneeni oven, en tiedä miksi. Näin keittiössä muutaman kerran torakoita ja kylpyhuoneessa pyyhkeeseeni kiinnittyi valtava hyönteinen, jota en parhaalla tahdollakaan tunnistanut. Eräänä päivänä selvitin taloa vaivaavan kroonisen kylmyyden syyn: keittiön seinässä, jääkaapin takana, oli valtava reikä. Ruuanlaittoa varten oli kaasuliesi, jota en uskaltanut käyttää, sillä ajattelin pääseväni sitä kautta vielä hengestäni. Lyhyesti sanottuna talo oli kuin valtauksen jäljiltä. Outoa kyllä, viikon jälkeen se tuntui jo kodilta ja olen syvästi kiitollinen vuokraisännälle. Ilman häntä olisin ehkä palannut Suomeen.

Jatkoin asunnonetsintää uudesta tukikohdasta käsin. Päivittäiset iskukohteeni olivat Eglise Américainin ilmoitustaulu ja Leboncoin.fr-sivusto. En ole koskaan käynyt armeijaa, mutta luulen saaneeni päivittäisen asunnonmetsästyksen kautta pientä esimakua. Muodostin rutiinin: joka päivä koulun jälkeen linjalla 13 Invalidesille asti, Quai d'Orsayta pitkin Egliselle katsomaan ilmoituksia, soitto kymmeneen ensimmäiseen numeroon ja suorilta käsin asuntonäyttöön. Kävin kielikouluni tämän sekoilun lomassa. Onnekasta kyllä, en enää kärsinyt univaikeuksista.

Tältä ajalta muistan muutaman onnellisen hetken. Muistan ranskalaisen aamiaisen kahvilassa, kahvin ja erikoisen, jääkylmän salaatin. Muistan oleskelun Luxembourgin puistossa, shakkia pelaavat vanhukset, erikoiset puulajikkeet ja niiden kauniit latinankieliset nimet. Muistan keveät askeleet, joilla nousin portaita kuultuani juuri että pääsen Louvreen ilmaiseksi. Muistan mukavan italialaisen kaveriporukan, jonka kanssa join viiniä Sacre-Coeurin portailla ja joka herätti minussa jälleen kiinnostuksen latinan ja italian kieliä kohtaan. Muistan laulaneeni CMX:n kertosäkeitä suomen kielestä kiinnostuneille tanskalaisille Seinen rannalla. Muistan sen lämmön, joka virtaa ihmisistä viinin ja ravitsevan keskustelun äärellä.

Nämä kaikki ovat kliseistä pariisilaishömppää, fantasiaelokuvien polttoainetta, mutta en jaksa välittää, en jaksa jatkuvasti analysoida ja miettiä. Haluan vain olla osa tätä maailmaa, joka avautuu jalkojeni edessä valtavana, upottavana kokemusten maastona. Se on osa Pariisin viettelystä, sen lumoa. En halua olla etäinen katselija, haluan olla osallinen näistä hetkistä, olivat ne sitten kuinka naurettavia tahansa lähemmin tarkasteltuina.

Katson itseäni peilistä enkä voi uskoa kuinka paljon olen voinut laihtua muutamassa viikossa. Kylkiluuni pistävät terävinä esiin ihon alta, kenkäni ovat tomusta harmaantuneet ja roskokori täynnä tyhjiä tupakkiaskeja. Tämä on siis todellista, konkreettista elämää, kaukana niistä kammioista, joita Suomeen pystytin ja joissa kuljin aikani ympyrää, oman mieleni kiertoradoilla.

Ensimmäiset päivät 1

Pariisin kasvot ovat kuin kalan suomut, jotka kameleontin tavoin heijastavat valoa katsojan asennosta riippuen mitä erilaisimmilla tavoilla. Lyhyesti sanottuna Pariisi vahvistaa katsojassa vallitsevaa tunnetilaa. Jos menee hyvin, Pariisi on upea. Jos menee huonosti, Pariisi on vihoviimeinen horna. Kun saavuin Pariisiin, olin täysin vakuuttunut, että tämä on toden totta helvetti maan päällä. Tällä hetkellä olen iloinen siitä, että olen muuttanut tänne. Tällä hetkellä tuntuu epätodelliselta muistella niitä vaikeuksia, joita kohtasin saavuttuani Ranskaan.

Ensimmäisinä päivinä huomasin, että kielitaitoni on hädin tuskin riittävä. Hallitsen ranskan kieliopin, mutta ranskalaisten kanssa asioidessani huomasin sanavarastoni olevan kauniisti sanottuna köyhä. Osasin esittää kysymyksiä mutta en ymmärtänyt vastauksia. Pariisilainen puhuu hyvin nopeasti, siitä ei pääse ympäri. Pariisilaisen puheesta (ja yleensäkin elämänrytmistä) voisi pumpata energiaa pienelle valtiolle. Samoin mielessäni kävi useasti, että en introverttinä ehkä ole täysin oikeassa kaupungissa. Pariisilaiset ovat etäisiä mutta suomalaisiin verrattuna hyvin suoria ja kantaaottavia. Huomasin usein tuntevani suoranaista pelkoa puhuessani ihmisten kanssa kasvotusten tai puhelimessa. Onneksi ranskalaiset suhtautuvat kömpelöön ranskaan enimmäkseen huumorilla.

Itse yliopistossa huomasin, etten ymmärtänyt mistään mitään. Oli kursseja, joiden ajankohdista en ymmärtänyt mitään. Oli pakollisia lomakkeita, joista en tiennyt mitään. Oli hyvin aktiivista Erasmus-toimintaa, josta en ymmärtänyt mitään. Kaikki tämä jätti minut hyvin masentuneeksi ja kotiin palaaminen kävi usein mielessä. Asiaa ei auttanut se, että vaikka pidän itse yliopistosta, itse Saint-Denis on Pariisin ulkopuolella ja melko ankeaa aluetta. Yhä vieläkin, joka kerta kun matkustan linjalla 13 neljäkymmentä minuuttia Pariisin ulkopuolelle, minut valtaa alakuloisuus ja ärtyisyys, kuten lapsena, kun piti erota vanhemmista ja astua päiväkodin steriileille käytäville. Positiivisina puolina mainittakoon, että yliopiston lehtorit ovat stereotypioiden vastaisesti hyvin energistä ja iloista porukkaa ja ilokseni hyvin tietoisia Bourdieun, Foucaultin ja muiden entisten professoreiden yliopistolle jättämästä intellektuaalisesta velvollisuudesta. Universite Paris 8 on ehkä ruma ja köyhä, mutta se jos mikä on vallankumouksellisen ajattelun mekka ja on jo ulkomuodollaan suora vastalause rahasta tokkuraiselle, oikeistolaiselle yliopistoperinteelle, jota esimerkiksi Paris IV - Sorbonne edustaa.

Ensimmäisenä yönä sain myös tutustua Pariisilaiseen kohteliaisuuteen. Asiakaspalvelu on usein todella nihkeää ja ärtynyttä. Ihmisiä ei juurikaan kiinnostaisi olla töissä ja sitä ei pelätä näyttää. Tämä kaupunki kuitenkin pakottaa sopeutumaan ja kovettaa pehmeän, perisuomalaisen kohteliaisuudenjanon. Pian asiaa ei edes huomaa. On oppinut keskittymään itse asian hoitamiseen ja jättämään asiakaspalvelijan omaan arvoonsa, kuin työkalun. Se on väärin ja huolestuttavaa, mutta hyvin luonnollinen tapa sopeutua Pariisiin. Kaupunki pieksee turhan herkkyyden pois hyvin nopeasti.

Ennen Pariisiin saapumista minulle oli luvattu asunto melko keskeiseltä paikalta. Kun toisena päivänä kävin katsomassa asuntoa, kävikin ilmi, että se oli Pariisin ulkopuolella ja melko rajussa kunnossa. En voi kuvata sitä pettymyksen tunnetta, joka minut valtasi tuona päivänä. Olin täysin kypsä lähtemään kotiin. Päätin kuitenkin alkaa etsimään omatoimisesti asuntoa, tietämättä kuinka vaikeata se tulisi olemaan. Tiesin toki, että asunnon löytäminen Pariisista on vaikeaa. En tiennyt, että se on mahdotonta. Asuin ensimmäiset neljä päivää hotellissa ja siirryin sen jälkeen hostelliin, joka on osuvasti nimetty Peace and Love. Nukuin hostellissa kahden muun vieraan kanssa. Toinen oli nuori puolalainen poika, joka osoitti minua kohtaan niin uskomattoman liioiteltua kohteliaisuutta ja varovaisuutta, että minua usein nauratti hänen seurassaan. Hän oli luultavasti ensimmäisellä lomamatkallaan ja oksensi muutaman oluen jälkeen. Nyt pohdin missä päin maailmaa hän tällä hetkellä vaeltaa silmät nöyrinä ja anteeksipyytelevinä. Joka tapauksessa huone oli niin uskomattoman klaustrofobinen (kun vessan oven avasi, se otti kiinni sänkyyn ja oli liu'uttava sisään avautuneesta raosta), että jatkoin matkaani.

Jos on sanottava jotain myönteistä ensimmäisistä viikoistani Pariisissa, se on, että jouduin opettelemaan Pariisin metron lähestulkoon ulkoa. Jokikisenä päivänä soittelin asuntojen perään, kävin tarkistamassa ilmoitustauluja Seinen pohjoispuolella ja asuntonäytössä eteläpuolella. Kävin lyhyessä ajassa lähes jokaisessa arrondissementissä. (Pariisi on jaettu kahteenkymmeneen piiriin, arrondissementtiin, jotka lähtevät liikkeelle Louvresta (1eme arrondissement) ja kiertyvät myötäpäivään spiraalin tavoin keskeltä kaupungin ulkoreunoille.) Näin sain nopeasti kattavan yleiskuvan kaupungin erilaisista kasvoista. Ja niitä on monta. Pariisi on yhtenä kokonaisuutena täysin hahmoton. On parempi puhua pikkukaupungeista suurkaupungin sisällä. Tämä ei ole liioittelua: Pariisi pitää sisällään kaksikymmentä hyvin erilaista kaupunkia. Kiitäessäni kaupungin puolelta toiselle asuntojen perässä sisäistin nopeasti nämä hämmentävät vaihtelut ja selitin ne itselleni hyvin kliseisellä mutta totuudenmukaisella tavalla: Pariisi on usean rodun, kulttuurin ja sosiaaliluokan väkivaltainen yhteentörmäys, pieni paise tai räjähdys maaksi kutsutun sienen pinnalla, joka pitää sisällään uskomattoman määrän erilaisten ainesten aiheuttamaa painetta ja joka siksi räjähtää kuin sisäänpäin, muodostaen oman pienen universuminsa, joka on todellisuudessa suurempi kuin kartalla, sillä se on romahtanut itseensä, jne. Samoin päätin, etten aio pyrkiä tilanteeseen, jossa voin sanoa tuntevani Pariisin. Pariisi on valtava enkä tuntisi sitä vaikka asuisin täällä vuosia. Haluan keskittyä muutamaan piiriin ja jos mahdollista, voin kenties kutsua niitä kodikkaiksi.

Tänä iltana olen esittänyt humanistin karikatyyriä. Olen käynyt syömässä vegaaniravintolassa (falafel + 12cl Côte du Rhonea) ja elokuvissa Latinalaiskorttelissa. Onhan tämä hedonistien ja elokuvafriikkien pääkaupunki.

Metro

Metro on Pariisin elinehto. Ilman sitä kaupunki vajoaisi kaaokseen ja anarkiaan, mikä on tietysti sekin varsin mielenkiintoinen vaihtoehto. Metro on kuin valtava hämähäkinverkko, joka pitää kaupungin joka kolkkaa sormissaan ja joka satojen vuosien päästä varmasti sortaa Pariisin mukanaan maan uumeniin. Pariisissa eläminen on yhtä kuin elämä metrossa, tuossa välitilassa, jossa ihmiset vaipuvat horrokseen ajaksi, joka vaaditaan päästäkseen pisteestä A pisteeseen B. Metro on kiehtova maailma suurkaupungin alla, joka ei nuku koskaan ja joka toimii maanalaisten armeijoiden ja syrjäytyneiden ja kapinallisten kotina. Tällä hetkellä, tilanteestani johtuen, tunnen parhaiten metroverkoston: osaan ulkoa reittejä, aikatauluja, värikoodeja, pysäkkejä, terminuksia, vyöhykkeitä, tuoksuja, hajuja, penkkejä ja lakkoja. Pariisin metro on mielessäni kuin raskaat mutta kiehtovat lukusarjat ja teoreemat oppineen neurootikon mielessä. Näen siitä unia, kuvittelen muistisääntönä verbit Saint-Lazaren asemalle ja adverbit Invalidesin liukuportaisiin. Pariisilla on kahdet kasvot, museokaupungin poskipuna ja kultatiara, sekä elävä, tunkkainen, kuuma ja sykkivä hämähäkinverkko, lyhyesti kuuluisa metro. Toistaiseksi olen oppinut tuntemaan jälkimmäisen, sillä se on ollut käytännössä kotini viimeiset kaksi viikkoa.