Ensimmäiset päivät 3

Palloiltuani Pariisin ahtailla betonikäytävillä sen tarpeellisen Kiirastulen tiimalasillisen verran, päädyin lopulta The American Church of Paris:in ilmoitustaulun äärelle. Siellä mainostettiin huonetta kolmiosta Montparnasselta. Ilta oli vielä sellainen, että Invalidesin upealla aukiolla oli Erasmus-opiskelijoille tähdätyt tutustumiskekkerit ja mietin useampaan kertaan jos jättäisin tavaksi tulleen ilmoitustauluskannauksen siltä päivältä väliin ja vajoaisin postmoderniin apatiaan kaikenmuotoisten eurooppalaisten kanssa. Päätin kuitenkin pinnistää vielä kerran ja käydä toteamassa tilanteen. Sieltä otin mukaani numeron, johon soitin seuraavana päivänä ja sain lopulta asunnon. Saatuani numeron talteen, menin piknikille, repäisin tiiviin kännin, lauleskelin CMX:n kappaleita Seinen varrella, puhuin huonoa ruotsia ja todistin aamuyön taksissa elämäniloisen kauniin tanskalaistytön laulunlahjoja. Saatoin jossain vaiheessa lakata kokonaan puhumasta, sillä jäin pakkomielteisesti junnaamaan muuttuneen mieleni äärelle: aloin pitää kaupungista.

Aika todella kultaa muistot. Tuolta hädän täyttämältä ja raivoisalta ajalta muistan lähinnä sen ruosteen värin, johon Pariisi oli kastettu noina viikkoina. Aurinko kuivatti kivetyksiä voimakkaana ja kauniina, kuin elokuun alun aurinko Suomessa. Tuohon väriin sisältyy aina jotain haikeaa ja ikuista, kuin ensimmäisiin koulupäiviin lämmittävässä auringossa, jota viileä tuuli jo hillitsee. Iltaisin lämmin kaupunki eritti erilaisia jätteiden, eritteiden, ruokien ja parfyymien tuoksujaan mitä erilaisimmissa yhdistelmissä, kunnes hajuaisti muutti lopullisesti Pariisin kanavalle, jossa yhtäkkiä sen pienestä talvisesta umpikujasta avautui tuhat säiettä kohti taivasta ja kohti maanalaisia tunneleita. Lyhyesti, Pariisi tuoksui ja eli tuolloin voimakkaasti. Se oli vihamielinen kaupunki, joka katsoi minua nenänvarttaan pitkin, kun minä taas ihailin sitä polvillani, kuin koira herraansa. Tein kaiken mitä se halusi ja käski. Vanhana esteetikkona en voi olla lipsumatta Pariisin pinnallisuuden ja naurettavuuden tiedostamisesta yksinkertaiseen visuaaliseen nautiskeluun, joka kyseisessä kaupungissa saa hetkittäin orgastiset mittasuhteet. Sellaisen nautinnon sokeudessa ajautuu kauas itsestään, kohti mielen ja aistien äärirajoja. Lyhyesti, ajoittain oli siis myös ihan kivaa. 

Seuraavana päivänä istuskelin vallatun taloni sisäpihalla tupakilla ja soitin aikaisemmin saamaani numeroon. Mukava naishenkilö sopi kanssani samalle päivälle näyttöajan. Olin jo päättänyt luistaa kielikurssiltani, jossa olin jo ehtinyt nolata itseni ranskan taidoillani ja todistaa itselleni jo tietämäni, nimittäin, että Erasmus-vaihto on pelkkä valtava kansainvälinen treffipalvelu, jossa ujot ihmiset ovat yhtä tervetulleita kuin kärpäset jälkiruokatortun päällä. Siispä jätin menemättä kouluun ja lähdin asuntonäyttöön. Matkasin krapulaisena kuumassa metrossa 15. piiriin ja metsästin reitin isolle sisäpihalle, jota reunustivat uudet, 90-luvun kerrostalot.  Astuin sisään kauniiseen (ensi silmäykseltä ilmiselvästi perheen omistamaan) neliöön (ilmoitus oli väärinkirjoitettu). Minua tervehtivät viisikymppinen ranskalainen pariskunta ja heidän sympaattinen poikansa. Minulla esiteltiin asunnon perältä kolmentoista neliön huone, jossa oli parisänky, kirjahylly, työpöytä ynnä muuta hyödyllistä. Vuokra oli aikamoinen, mutta kämpässä oli toimiva suihku ja vessa (ei itsestäänselvyys täälläpäin), astianpesukone, pesukone, ilmainen nettiyhteys, täysin varusteltu keittiö, iso olohuone, näkymä Montparnasse-tornille, jne. Koko homma vaikutti liian hyvältä ollakseen totta.

Asunnonhakijan haastattelu on tilanne, jossa hakija helposti palaa muistoissaan lapsuuteensa. Se on tilanne, jossa on täysin avuton, toisen kriittisen katseen silppurissa. On vain kaksi vaihtoehtoa: joko sinusta pidetään tai sinusta ei pidetä. Paljon tärkeyttä makaa näiden kahden vaihtoehdon päällä. Reilusti kohonneelta vaikuttava lämpötila, kramppaavan suora ryhti, jo lähes mahdottomuuksiin yltänyt itsetietoisuus, käsien tärinä, kielen kankeus ynnä muut tekevät tilanteesta jotain mitä Dante olisi voinut kirjoittaa kärsiessään ummetuksesta. Mutta lopulta sain sen vaikutelman, että vaikka varallisuustietoni herättivät ristiriitaisia tuntemuksia, pariskunta piti minusta ja voisin ainakin tuon illan rentoutua sen illuusion vallassa, että he valitsisivat minut. Sitten, täysin puskista, he kysyivät haluaisinko muuttaa asuntoon seuraavana aamuna. Hermostossani käväisi pieni sähkömyrsky, joka laantui nopeasti ja sain sanotuksi: kyllä. Kyllä, kiitos, haluaisin muuttaa tänne.

Seuraavana iltana olin kantanut matkalaukkuni huoneeseen, jossa minua odotti rasia suklaata ja varta vasten minulle ostetut uudet lakanat. Myöhemmin illastin perheen kanssa olohuoneessa. Puhuimme ranskaksi Pariisin elämästä, Ranskan poliittisesta tilanteesta ja Suomen roolista maailmalla. Minun oli vaikea puhua Suomesta, kuin olisin joutunut puhumaan suhteesta, joka oli vasta juuri lakannut särkemästä. Koitin pitää ranskankielisen ilmaisukykyni joten kuten kasassa, joka lopulta onnistui yllättävän helposti, ja vain siitä syystä, että olin iloinen. Olin tehnyt töitä leponi eteen ja viimein sain sen. Löysin vihamielisestä kaupungista lämpimiä ja rakastavia ihmisiä, joista yhden kanssa piakkoin ystävystyin kunnolla. Aivan kuin jälleen kerran pieni uskon virtaus olisi injektoitu muuten kuivettuneeseen ja kuolleeseen organismiin. Sen voimin elin syksyn yli Pariisissa, kieltäytyen uskomasta, että maailmassa on mahdotonta selvitä olemalla ''mukava''.