Ensimmäiset päivät 3

Palloiltuani Pariisin ahtailla betonikäytävillä sen tarpeellisen Kiirastulen tiimalasillisen verran, päädyin lopulta The American Church of Paris:in ilmoitustaulun äärelle. Siellä mainostettiin huonetta kolmiosta Montparnasselta. Ilta oli vielä sellainen, että Invalidesin upealla aukiolla oli Erasmus-opiskelijoille tähdätyt tutustumiskekkerit ja mietin useampaan kertaan jos jättäisin tavaksi tulleen ilmoitustauluskannauksen siltä päivältä väliin ja vajoaisin postmoderniin apatiaan kaikenmuotoisten eurooppalaisten kanssa. Päätin kuitenkin pinnistää vielä kerran ja käydä toteamassa tilanteen. Sieltä otin mukaani numeron, johon soitin seuraavana päivänä ja sain lopulta asunnon. Saatuani numeron talteen, menin piknikille, repäisin tiiviin kännin, lauleskelin CMX:n kappaleita Seinen varrella, puhuin huonoa ruotsia ja todistin aamuyön taksissa elämäniloisen kauniin tanskalaistytön laulunlahjoja. Saatoin jossain vaiheessa lakata kokonaan puhumasta, sillä jäin pakkomielteisesti junnaamaan muuttuneen mieleni äärelle: aloin pitää kaupungista.

Aika todella kultaa muistot. Tuolta hädän täyttämältä ja raivoisalta ajalta muistan lähinnä sen ruosteen värin, johon Pariisi oli kastettu noina viikkoina. Aurinko kuivatti kivetyksiä voimakkaana ja kauniina, kuin elokuun alun aurinko Suomessa. Tuohon väriin sisältyy aina jotain haikeaa ja ikuista, kuin ensimmäisiin koulupäiviin lämmittävässä auringossa, jota viileä tuuli jo hillitsee. Iltaisin lämmin kaupunki eritti erilaisia jätteiden, eritteiden, ruokien ja parfyymien tuoksujaan mitä erilaisimmissa yhdistelmissä, kunnes hajuaisti muutti lopullisesti Pariisin kanavalle, jossa yhtäkkiä sen pienestä talvisesta umpikujasta avautui tuhat säiettä kohti taivasta ja kohti maanalaisia tunneleita. Lyhyesti, Pariisi tuoksui ja eli tuolloin voimakkaasti. Se oli vihamielinen kaupunki, joka katsoi minua nenänvarttaan pitkin, kun minä taas ihailin sitä polvillani, kuin koira herraansa. Tein kaiken mitä se halusi ja käski. Vanhana esteetikkona en voi olla lipsumatta Pariisin pinnallisuuden ja naurettavuuden tiedostamisesta yksinkertaiseen visuaaliseen nautiskeluun, joka kyseisessä kaupungissa saa hetkittäin orgastiset mittasuhteet. Sellaisen nautinnon sokeudessa ajautuu kauas itsestään, kohti mielen ja aistien äärirajoja. Lyhyesti, ajoittain oli siis myös ihan kivaa. 

Seuraavana päivänä istuskelin vallatun taloni sisäpihalla tupakilla ja soitin aikaisemmin saamaani numeroon. Mukava naishenkilö sopi kanssani samalle päivälle näyttöajan. Olin jo päättänyt luistaa kielikurssiltani, jossa olin jo ehtinyt nolata itseni ranskan taidoillani ja todistaa itselleni jo tietämäni, nimittäin, että Erasmus-vaihto on pelkkä valtava kansainvälinen treffipalvelu, jossa ujot ihmiset ovat yhtä tervetulleita kuin kärpäset jälkiruokatortun päällä. Siispä jätin menemättä kouluun ja lähdin asuntonäyttöön. Matkasin krapulaisena kuumassa metrossa 15. piiriin ja metsästin reitin isolle sisäpihalle, jota reunustivat uudet, 90-luvun kerrostalot.  Astuin sisään kauniiseen (ensi silmäykseltä ilmiselvästi perheen omistamaan) neliöön (ilmoitus oli väärinkirjoitettu). Minua tervehtivät viisikymppinen ranskalainen pariskunta ja heidän sympaattinen poikansa. Minulla esiteltiin asunnon perältä kolmentoista neliön huone, jossa oli parisänky, kirjahylly, työpöytä ynnä muuta hyödyllistä. Vuokra oli aikamoinen, mutta kämpässä oli toimiva suihku ja vessa (ei itsestäänselvyys täälläpäin), astianpesukone, pesukone, ilmainen nettiyhteys, täysin varusteltu keittiö, iso olohuone, näkymä Montparnasse-tornille, jne. Koko homma vaikutti liian hyvältä ollakseen totta.

Asunnonhakijan haastattelu on tilanne, jossa hakija helposti palaa muistoissaan lapsuuteensa. Se on tilanne, jossa on täysin avuton, toisen kriittisen katseen silppurissa. On vain kaksi vaihtoehtoa: joko sinusta pidetään tai sinusta ei pidetä. Paljon tärkeyttä makaa näiden kahden vaihtoehdon päällä. Reilusti kohonneelta vaikuttava lämpötila, kramppaavan suora ryhti, jo lähes mahdottomuuksiin yltänyt itsetietoisuus, käsien tärinä, kielen kankeus ynnä muut tekevät tilanteesta jotain mitä Dante olisi voinut kirjoittaa kärsiessään ummetuksesta. Mutta lopulta sain sen vaikutelman, että vaikka varallisuustietoni herättivät ristiriitaisia tuntemuksia, pariskunta piti minusta ja voisin ainakin tuon illan rentoutua sen illuusion vallassa, että he valitsisivat minut. Sitten, täysin puskista, he kysyivät haluaisinko muuttaa asuntoon seuraavana aamuna. Hermostossani käväisi pieni sähkömyrsky, joka laantui nopeasti ja sain sanotuksi: kyllä. Kyllä, kiitos, haluaisin muuttaa tänne.

Seuraavana iltana olin kantanut matkalaukkuni huoneeseen, jossa minua odotti rasia suklaata ja varta vasten minulle ostetut uudet lakanat. Myöhemmin illastin perheen kanssa olohuoneessa. Puhuimme ranskaksi Pariisin elämästä, Ranskan poliittisesta tilanteesta ja Suomen roolista maailmalla. Minun oli vaikea puhua Suomesta, kuin olisin joutunut puhumaan suhteesta, joka oli vasta juuri lakannut särkemästä. Koitin pitää ranskankielisen ilmaisukykyni joten kuten kasassa, joka lopulta onnistui yllättävän helposti, ja vain siitä syystä, että olin iloinen. Olin tehnyt töitä leponi eteen ja viimein sain sen. Löysin vihamielisestä kaupungista lämpimiä ja rakastavia ihmisiä, joista yhden kanssa piakkoin ystävystyin kunnolla. Aivan kuin jälleen kerran pieni uskon virtaus olisi injektoitu muuten kuivettuneeseen ja kuolleeseen organismiin. Sen voimin elin syksyn yli Pariisissa, kieltäytyen uskomasta, että maailmassa on mahdotonta selvitä olemalla ''mukava''. 

Viisi syytä miksi Syrjäytyneet nuoret -ilta ei ollut todellinen

Tiedän, että seuraava ei liity millään tasolla vaihdossa olemiseen, mutta halusin kirjoittaa kyseisestä aiheesta ja saada sen siten pois elimistöstäni. Satuin katsomaan puhutun Ajankohtaisen Kakkosen (nykyään A2) Syrjäytyneet nuoret- illan ja olin järkyttynyt siitä kuinka uskomattoman syvältä se oli. Sen piti olla toivontäyteinen kollektiivinen arvonanto polttavalle aiheelle, mutta se ei onnistunut sanomaan yhtään mitään, sillä se ei ollut todellinen. Todellinen keskustelu ei voi epäonnistua koukuttamaan katsojaa tunnetasolla, ja ohjelma, joka epäonnistuu tässä niinkin raskaan aiheen kuin syrjäytymisen kohdalla, ei ole todellinen. Se on tuote, joka imitoi kanssakäymisen muotoa, epäonnistuen saavuttamaan imitoidun kohteen substanssin. Seuraavaksi viisi syytä miksi näin on.

(Jos ei ole katsonut kyseistä ohjelmaa, seuraavaa on mahdoton ymmärtää.)

1.En tiedä mikä YLE:n taloudellinen tilanne on tällä hetkellä ja mitä A2 yrittää tehdä uskottavuudelleen, mutta ohjelman formaatti on naurettava. Uskoisin, että ohjelman tähtäimessä on itse keskustelu. Silti ohjelma viittaa jatkuvasti ja muka nuorekkaasti Twitteriin, josta otetaan lisää materiaalia itse studiokeskusteluun. Twitter varmasti kiittää mainosajasta. (Allekirjoittanut olisi ottanut chat-palvelunkin vakavammin.) Ohjelma, joka yrittää miellyttää nuoria ja vaikuttaa ajankohtaisemmalta käyttämällä muodikkaita sosiaalisen median palveluja, ei ole todellinen.

A.      Twiittaaminen ei ole keskustelua, se on viestittelyä. Keskustelu vaatii läsnäoloa, joka tuo sille uskottavuutta ja painoa. Twiittaaminen on hämmentävää ja aavemaista epäläsnäoloa. Se, että se on osa ajankohtaisohjelmaa, on ala-arvoista.

B.      Kyseistä viestittelyä ei voi kutsua demokraattiseksi, sillä selkeästi A2 sensuroi viestiketjuja. Jos Twitterin kautta on mahdollista päästä osalliseksi julkisesta keskustelusta, 90% viesteistä on huomattavasti värikkäämpää (varsinkin kieleltään) kuin ne mitä ruudulle valittiin.

       

      2. Maahanmuuttajanuoret saivat ehdottomasti vähiten puheenvuoroja ja saivat taistella niistä epätoivoisesti. He istuvat molemmat takimmaisessa rivissä, toinen heistä käytännössä näkymättömissä. Ironista kyllä, tämä asettelu kertoo syrjäytymisestä enemmän kuin koko illan keskustelu. Laskekaa itse, jos ette usko. Keskustelu, joka ei ole tasa-arvoinen, ei ole todellinen.

      3. Osanottajat on aseteltu uskomattoman kömpelösti niin, että he kaikki tuijottavat toistensa selkiä ja joutuvat nyrjäyttämään niskansa jos haluavat muodostaa katsekontaktin. Tämä muodostaa hyvin muovisen ja viileän etäisyyden niiden välille, jotka haluavat kommentoida toistensa sanomisia. Vihaiset argumentit ja väittelyt tuntuvat halpamaisilta ja virtuaalisilta, sillä vastustajat eivät näe toisiaan. Tämä näkymättömyys antaa mahdollisuuden halpamaisille heitoille eikä tätä mahdollisuutta unohdeta käyttää. Lisäksi, osanottajia on liikaa. Useat ehtivät avata suunsa kaksi tai kolme kertaa. Kontaktin olemattomuudesta ja puheenvuorojen rajallisuudesta syntyy vaikutelma, ettei koko keskustelu ole todellinen.

      

      4. Se, että Jari Sarasvuo ja rohkea ja kovaääninen äärivasemmistolainen toimittaja istuvat samassa studiossa, ei ole vahinko. Heidän nokittelunsa on odotettavaa mutta erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Sitten alkaa miettimään miten tällainen sattuma pääsi käymään. Sitten ymmärtää, ettei se ollut sattumaa. Tämän huomaaminen oli sydäntäsärkevä kokemus. Heidän sananvaihtonsa on koko illan jännittävintä katsottavaa ja se oli samalla täysin laskelmoitua. A2 ei voinut ottaa riskiä, että keskustelu olisi pelkkää peruslätinää, vaan se halusi varmistaa konfliktin, joka toisi ohjelmaan tuntuvaa jännitettä. Tämä luonnollisesti tekee siitä viihdyttävämmän ja kasvattaa katsojalukuja. Se, että tällaista Aristoteleen Runousoppi kainalossa harrastettua manipulointia ilmenee suomalaisissa ajankohtaisohjelmissa, oli minulle täysi yllätys. Keskustelu, joka on ulkopuolisten tahojen rakentama ja manipuloima, ei ole todellinen. (Ps. Se, että Jari Sarasvuo on edes päästetty keskustelemaan aiheesta, on niin irvokas vitsi, että in facto se itsessään on kenties suurin syy sille, miksi keskustelu ei ole todellinen. Henri Heikkisestä tuskin voin sanoa mitään mitä joku ei olisi jo sanonut. )

      

      5.

      A.Kukaan ei sano mitään uutta. Kukaan ei tunnu edes haluavan sanoa mitään uutta. Kaikki ovat vain telkkarissa, poseeraamassa, keikuttamassa hieman venettä ja myöhemmin dokaamassa YLEn rahoilla. Olen nähnyt yhtä laiskaa väittelyä viimeksi yläasteella. Keskustelun yllä leijuu keskinäisen vihamielisyyden löyhkä ja osanottajien välillä alkaa muodostua vastenmielisen luonnollinen sosiaalinen nokkimisjärjestys. Koko tilanteessa on jotain katkeraa ja surullista. Se ei ole perimmäisten sosiaalisten vaistojen yläpuolella, vaan niistä pahimpien ja myrkyttävimpien joukossa. Keskustelussa on heikkoja, hiljaisia, erikoisia ja rauhallisia. Sitten on voimakkaita, kovaäänisiä, typeriä mutta itsevarmoja. Eikä yksikään näistä onnistu sanomaan mitään uutta nuorten syrjäytymisestä. Voimakkaat ja kovaääniset pyrkivät viemään keskustelua sivuraiteilla tai muuten vain tekemään numeroa itsestään ja omista uskomuksistaan. Hiljaisten ja rauhallisten varovaisuus estää heitä pääsemästä pintaa syvemmälle. Heistä on muutamia positiivisia poikkeuksia, mutta yleisessä ilmapiirissä (juontajat sekä muut osanottajat) heidän mielipiteensä kuulostavat olevan väärässä paikassa ja katsoja aivopestään kokemaan kyseiset mielipiteet outoina ja pimeinä, epäammattimaisina. Lyhyesti sanottuna, studion nokkimisjärjestys, ylimielisyys, syrjintä ja kiusaaminen, eli sen yleinen ilmapiiri, ei anna tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Se ei ole hedelmällinen kasvualusta ajattelulle, joka voisi ratkaista ongelman.

Jos keskustelu ei synnytä ja hyväksy uudenlaista ajattelua, se ei ole todellinen.

B. Kun ihmiset astuvat kameroiden eteen, he muuttuvat. He astuvat itsetietoisuuden kivuliaisiin syvyyksiin. He jo ikään kuin näkevät edessään valmiin kuvan ja yrittävät väkisin survoa itsensä tämän kuvitellun ihanteen sisään. Samalla heidän pitäisi ajatella tärkeitä sosiaalipoliittisia kysymyksiä. Näiden kahden luonnollinen yhdistäminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Televisio vääristää todellisuutta, sillä se tuo keskustelutilanteeseen intressejä ja ulottuvuuksia, jotka pitäisi kaiken terveen järjen mukaan pitää keskustelutilanteen ulkopuolella. Puhumattakaan taloudellisesta paineesta, joka liittyy kaikkeen mikä television vaikutuspiirissä tuotetaan. Jos keskustelutilanteessa aletaan miettiä katsojalukuja, peli on menetetty. Jos keskustelutilanteessa yksikin keskustelija miettii tekeekö seuraava kommentti hänestä idiootin koko kansakunnan silmissä, peli on menetetty.  Tai paremmin sanottuna, se on television oma todellisuus, joka valtaa studion kun kamerat käynnistyvät ja muuttaa ihmiset elottomaksi rekvisiitaksi, joka ei vahingossakaan käyttäydy luonnollisesti. Kamera tuo mukanaan välittömän valheen ja epätodellisuuden ilmapiirin, joka valtaa kaiken minkä se vangitsee. Siksi on erikoista edes vaatia televisio-ohjelmalta rehellistä ja substantiaalista panosta syrjäytymiskeskusteluun. Se ei ole mahdollista kyseisessä formaatissa. Mikään televisiossa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä todellista ja siksi tämä keskustelu ei ole todellinen. 

Kirja/ À la recherche du livre perdu 2

Jatkan kirjanmetsästystä kaiken terveen järjen vastaisesti( voisin olla, esimerkiksi, koulussa samalla hetkellä). Miksi ihmisen, joka ei ole OCD-diagnoosin vanki, ainakaan tietääkseni, pitäisi jahdata yhtä (laajemmassa mittakaavassa triviaalia) esinettä yhdessä maailman kiireisimmistä ja huonolla säällä helvetillisimmistä kaupungeista, vaikka hän voisi istua samaan aikaan lämpimässä bistrossa juomassa (suhteellisen) halpaa viiniä ja yrittää ylittää kielimuuria paikallisen tarjoilijan kanssa (kuulin vasta myöhemmin, että jälkimmäinen on Pariisissa melko lailla ’’turha luulo’’)?

No, tässä yksi selitys. Kuten varmasti kaikki ovat asian kokeneet, nähtävyyksien kiertäminen on äärimmäisen ristiriitaista puuhaa. Tällainen tähtäys-laukaus-lataus-tähtäys-asenne nähtävyyksiä kohtaan on toki tehokasta mutta suoraan sanottuna kummallista. Totta, esimerkiksi Grand Palais tai Invalidesin puisto ovat vaikuttavia vaikka niiden kohdalle osuisi vessahädän viimeisillä epätoivoisilla sekunneilla. Yksi seikka kuitenkin tulee katsojan ja kohteen väliin. Tarkoituksellisuus. Pitkällä tähtäimellä tämä alkaa tuntua siltä, kuin turisti leikkisi kuurupiiloa kaupungin nähtävyyksien kanssa. Näkijä/löytäjä voittaa. Nähtävä alistuu häviäjänä katseelle, joka sekin muutamassa sekunnissa laskeutuu ja lässähtää samoille urautuneille piirteilleen. Tässä on jotain syvästi antiklimaattista. Tuntuu kuin hävinnyt nähtävyys olisi nyt voitettu vihollinen, josta ei enää koskaan, koskaan, tule ystävää. Tämä johtuu siitä, että emme ole vain sattuneet sen kohdalle vaan tarkoituksella metsästäneet sen esiin. Plus, kun jonkin näkemistä odottaa, arkijärkikin sanoo, että mieli luonnollisesti paisuttelee odotuksen kohteen sellaisiin mittoihin, että itse asia ei voikaan olla muuta kuin jonkinasteinen pettymys.

Tästä johtuen olen huomannut, että jonkin taskuun mahtuvan kohteen metsästäminen, oli se sitten kuinka absurdi tahansa (seuraavaksi kengännauhat), on huomattavasti elävämpi tapa nähdä ja kokea kaupunki. Niin, kaupunki, jota olen kuullut kuvailtavan mm. seuraavalla fraasilla: ’’Maailman ärsyttävin suurkaupunki.’’ Mutta nyt huomaan, että kyseinen ärsytys on ilmeinen erityisesti nähtävyyksien metsästäjälle, joka (joskus kirjaimellisestikin) ryöstetään jok’ikisellä etapilla. Kun metsästää vaikkapa kirjaa, eksyy nopeasti sivukujille ja niiden saartamille saarekkeille (yleensä minipuisto, jota reunustavat pienet liikkeet), kohtaa uutta ja tuntematonta, mielessään vain tämä yksi asia. Kun toimittaa kyseistä missiota, suuremmatkin nähtävyydet tuntuvat huomattavasti mahtavammilta, sillä niiden kauneutta voi pysähtyä ihailemaan rauhassa, ilman, että tarvitsisi jonottaa neljääkymmentä minuuttia karjamaisen turistivirran kanssa katsomaan jotain, josta ranskalaiset tuntevat yhtä paljon kansallisylpeyttä kuin minä tunnen hernekeitosta. Kun seikkailee jonkin triviaalin tarpeen perässä, kaupunkia ei pyri valloittamaan. Sen pyrkii tekemään kodiksi.

Joka tapauksessa, nappaan RER-junan päästäkseni Seinen eteläpuolelle, Luxembourgin puiston viereen. (Mainittakoon sivumennen, että RER eroaa Metrosta sikäli, että RER halkoo kaupunkia neljässä suunnassa, muistuttaa enemmän varsinaista junaa ja pysähtyy harvemmin, ollen siten huomattavasti nopeampi. Kaiken edellä mainitun kivuuden torpedoi se, että RER-junat ovat usein seis lakkojen vuoksi, ne haisevat, ovat huonosti valaistuja, niistä kuulee kaikenlaisia väkivaltalegendoja, jne. Ne ovat kansanjunia, joissa rikkaampaa väestöä ei ymmärrettävistä syistä näy.) Viimeinen toivonkorsi on San Fransisco Bookshop, Rue Le-Petit-Prince. Kaikki edellä mainittu kitinä ja kiirastulimainen itsereflektio palkitaan viimein, sillä kyseinen katu on kaikille putiikkien ystäville varsinainen paratiisi ja suosittelen sitä täten kaikille kaupungissa piipahtaville.

Katu viettää jyrkästi alaspäin (ei välttämättä sattumaa, että San Fransisco Co. on tällä kadulla) ja on pullollaan kirjakauppoja ja ravintoloita. Kiinalainen kirjakauppa, japanilainen kirjakauppa, egyptiläinen kirjakauppa, ’’muinaisten kirjojen’’ kauppa… Katu kuulostaa yhdeltä niistä El Dorado-tarinoista, jotka aina hyväksyy karikatyyrimäisenä liioitteluna muttei todellisuutena (sillä silloin joutuu kysymään itseltään kivuliaan kysymyksen: miksen ole siellä?). Olen hämmentynyt mutta iloissani, että olen löytänyt yhden näistä pikkukaduista, joista Pariisi on kuuluisa mutta jotka tuntuvat olevan jyrkästi harvenevaa lajia. Humanistin karikatyyri voisi esim. käydä syömässä sushia ja poiketa tämän jälkeen Filosofiseen Kirjakauppaan (oikeasti yhden kaupan nimi) ja miksei sen jälkeen Elokuvakijakauppaan.

Kun pääsen itse kirjakauppaan, se on kuin Tamperelainen Lukulaari mutta yhdessä kerroksessa. Kirjoja on pinottu tornimaisiksi pinoiksi ja auta armias jos tornin keskivaiheilta on erotettava mielenkiintoinen teos ilman että koko roska romahtaa kuin Etelätorni ikään. Amerikkalainen harmaa herrasmies istuu niin syvällä tiskin pinojen takana, etten näe hänen suutaan kun hän puhuu. Etelätorniläppä käy mielessäni, mutta myyjän kansallisuuden huomioon ottaen se tuntuu melko lailla erittäin härskiltä. Hän ei suostu puhumaan muutamaa fraasia enempää ranskaa, varsinkaan kun kuule minun lausuvan DFW väkisin väännetyllä brittiaksentilla (brittiaksenttia on hauskaa mutta täysin idioottimaista matkia, tiedän). Aluksi kuulostaa siltä, että tämäkin librairie on vesiperä, mutta yllättäen kirja löytyykin hyllystä, vieläpä juuri sinä 2006 nid. painoksena, jota etsin. On vaikeaa salata innostustani, mitä myyjä ei tunnu ymmärtävän pitäessäni käsissä yli tuhatsivuista jargonpitoista älykköproosaa. (Huom. Jälkikäteen huomioituna ymmärrän kyseisen skeptisyyden, sillä kyseinen teos painaa niin pirusti, että sen pitäminen kaksin käsin silmien edessä todella sattuu. Plus, teosta lukiessa on pidettävä yhtä laajaa tietosanakirjaa jatkuvasti käsillä, joten kieltämättä kirjan ostamisesta aiheutunut ilo tuntuu hieman absurdilta, sama kuin tanssisi OED:n (Oxford English Dictionary) kanssa kotiin. Mutta kyllähän jotkut löytävät todellista nautintoa gradunsa kirjoittamisesta.)

Vaikka olen käynyt Pariisissa nopeilla turistipyrähdyksillä (en tosin vieläkään E-tornilla), tämä edellä kuvailemani hetkittäin ärsyttävä mutta usein hyvin antoisa etsintä on suonut eteeni parhaita hetkiä tässä kaupungissa. Näillä oudoilla reissuilla olen saanut paremmin kosketusta siihen miltä tuntuu todella asua Pariisissa. Näiden tuntemusten jälkeen Sacre-Coeurin tuijottaminen tuntuu auttamatta väljähtäneeltä ja jalat suuntaavat kuin automaattisesti kohti niitä järjettömiä seikkailuja, jotka polttavat hermostoon rikkaan mentaalisen kaupunginkartan.

Ps. Olen käynyt vaihdon aikana kerran Pariisin ulkopuolella, Normandiassa. Tältä reissulta oli paljon kuvia, mutta erään epäonnisen metroepisodin jälkeen voin sanoa vain että kyseisistä kuvista nauttii tällä hetkellä joku pariisilainen rosmo ja että kirjoitan tästä (kieltämättä hyvin erikoisesta) reissusta myöhemmin.

Kirja/ À la recherche du livre perdu 1

Pariisissa olen todistanut itsessäni saman ilmiön, joka on käynyt minulle monen omituista kertaa. Olen taas kerran alkanut harrastamaan lähes obsessiivista fanitusta. Tämä on lähes jokavuotinen rituaali, jonka maalitauluna on tavan mukaan yksi kirjailija. Tällä kertaa se on amerikkalainen David Foster Wallace. Wikitettyäni kyseisen (valitettavasti edesmenneen) kirjailijan uraa ja töitä sekä katsottuani lähestulkoon kaiken haastattelumateriaalin (mitä hänen selkänahastaan oli saatu irrotettua) Youtubessa, päätin ostaa kirjan. Olin jo lukenut hänen teoksiaan e-kirjoina, mutta sanottakoon kerralla, että e-kirjat ovat käyttökelvottomia ellei teosten fontti ole kämmenesi kokoista ja teosten laajuus alle sinulle suodun senttimetrien kokonaisuuden. Luin parhaani mukaan erästä hänen teostaan (ilmaiseksi) verkossa, kunnes silmäni tekivät Tony Halmeet ja päätin etten aio kestää moista maailmassa, jossa painoteollisuudella on vuosisatoja pitkät perinteet. Joten, ostettuani ensin kengät, päätin ostaa Pariisista kirjan.

(Taustaksi todettakoon, että kyseinen teos on Infinite Jest. Yli tuhatsivuinen post-and-beyond-moderni teos on yksi niitä kirjoja, joka myi aikanaan pirun hyvin mutta sen ostaneista arviolta kolmekymmentä prosenttia on lisäksi lukenut koko jättiläisen. Se on nerokkaan mutta/eli vaikean teoksen maineessa. Päätös lukea teos vaihdon aikana ei liiku terveen järjen piirissä, mutta päätin silti kuunnella intuitiotani ja hankkia teoksen siinä toivossa, että sen läsnäolo tekisi huoneestani ja siinä samalla minusta hieman älykkäämmän.) 

Leikkaus metrolinjalle 12, jota pitkin matkustan ja nauran hermostuneesti toiselle kirjailijan teokselle (jonka löytäminen oli huomattavasti vaivattomampi tempaus kuin seuraava), ja välittömästi tarkistan vaunun siinä pelossa, että joku on rekisteröinyt tämän faux pas:n ja ja parhaillaan tuntee siitä ohutta ylemmyydentuntoa. Kello on 16 ja iltapäiväruuhka on alkamassa. Näen junavaunun täynnä älypuhelimia ja niitä pläräileviä koukkurankaisia ihmisrapuja ja ajatus zombiemaailmanlopusta käy jälleen mielessäni. Jos kyseiset älypuhelimet sattuisivat sisältämään aivopesusignaaleja, jotka edistäisivät Apple-yhtiön maailmanvalloitussuunnitelmia (emme tietenkään voi myöskään todistaaa etteikö näin olisi), sanoisin että he ovat operaationsa ehtoon puolella.

Jään pois Maraisin kohdalla ja nousen maan pinnalle. Sää on kostea ja harmaa. Kuulen ensimmäisenä amerikkalaisen turistin äänen, joka tässä vaiheessa kuulostaa samalta kuin kuusikymmenkiloinen mäkäräinen arvostelisi ranskalaisten kohteliaisuutta. Marais on mahtavaa aluetta mutta turismi on tehnyt tietyistä kaduista sietämättömiä. Hyvänä puolena mainittakoon, että noilla kaduilla voisin kävellä vaikka jätesäkki päällä ja banaani pään päällä enkä kokisi jännitystä tai hermostuneisuutta. Niin vähän välitän kyseisen porukan mielipiteistä.

Harmikseni kirjakauppa The Red Wheelbarrow (vähemmän legendaarinen mutta parempi kuin The Shakespeare Company) on kiinni ja ilmeisesti koko bisnes on loppusuoralla. Kävin tässä kaupassa vuosia sitten interrail-matkalla ja se oli muistaakseni ensimmäinen kirjakauppa, jossa minun oli käytettävä tikkaita päästäkseen käsiksi kaikkiin teoksiin. Päätän koittaa huomattavasti kovemman profiilin Amerikkalaista (hyvin   isolla alkukirjaimella) kirjakauppaa Tuiliersin-puiston vieressä, jonne on Maraisilta noin 40 minuutin kävely (kartalla 0,70 cm).

Matkalla minulla on paljon aikaa miettiä sitä outoa universumia, joka muodostaa Pariisin ylihehkutetun ja -paahdetun kokonaisuuden. Pukeudun mustaan päällystakkiin, mustiin farkkuihin ja mustiin sormikkaisiin, enkä jaksa välittää tästä mustuudesta, joka kieltämättä vie yhden jos toisenkin assosiaatiot kohti hautajaisia tai ainakin jonkinlaista öljyfetissiä. Näytän oikeistolaiselta, suorastaan fasistilta, mutta olen yhä kuten kaikki muut. En ole ylittänyt yhtäkään rajaa. Se taitaa olla yllättävän vaikeaa. Kaupungilla kävelevien turistilaumojen silmiin näytän friikiltä, jolla ei ole älypuhelinta, jonka vaatteet eivät edusta mitään selkeästi eroteltavaa merkkiä, jonka hiuksia ei ole hoidettu tuotteilla, jonka hiukset ovat liian pitkät ja aivan järjettömästi kiinnitetyt, jonka kenkiä ei ole kiillotettu, jonka kasvot ovat kuivat kroonisesta kosteusvoiteen puutteesta, jonka kukkaro ei pullota seksikkäästi, joka on liian kalpea, jonka silmien alla ovat seepramaiset unettomuusraidat, joka tuijottaa pelottavasti (introvertin perusperustuntomerkki), joka kävelee liian nopeasti, jolla on hymyksi kutsuttu käytöshäiriö jne. Silti olen pariisilaisten joukossa jälleen yksi ärsyyntyneen oloinen, kiireinen ihminen pitähelmaisessa takissa, joka kaikkien tavoin koittaa löytää itselleen pienen ladun, jota pitkin kävellä 60 km/h vauhtia. Individualismin painajainen. Lyhyesti sanottuna rue de Rivoli, jonka varrella kyseinen kauppa sijaitsee, on syvältä tavalla, joka on sanojen tuolla puolen. Pariisilla on paljon parempaakin tarjottavaa.

Nainen kysyy suuntaa. En osaa sanoa. Tuntuu kuin olisin menettänyt ystävän.

Amerikkalainen kirjakauppa on kirkkaasti valaistu ja täynnä em. mäkäräisiä, jotka tunkevat vihaisesti lapsillensa tarkoitetut kuvakirjat peloittaviin limakalvopusseihin ja poistuvat ohittaen minut parfyymin ja ajan yhteisellä aivastuksella, joka tuoksuu menettämiseltä. Kyseistä kirjaa ei ole kaupassa, joten kyseinen minä lakkaan samoin olemasta kyseisessä tilassa. Hetken verran ajattelen, että voisin yhä pelastaa onnellisuuteni palaamalla kapakan kulmapöytään kaltaisteni pariin, katselemaan kellarin ikkunasta ylös kohti tuota rotua, joka etuoikeuksistaan huolimatta kahlaa hartioita myöten pelossa.           

Valot/Les lumières

(Kuvat ovat stock-materiaalia, sillä olen hukannut kamerani. Pyrin lisäämään autenttistakin materiaalia jossain vaiheessa.) Yritän tästedes kirjoittaa joitain blogipäivityksiäni ensin suomeksi ja sitten vähän lyhyemmin ranskaksi.

Tänään pääsin pitkän kuumetaudin jälkeen vihdoin ylös sängystä ja takaisin kaupungin kaduille. Olin viettänyt viimeiset neljä päivää kovassa ja tajuntaa laajentavassa kuumeessa. Oli melko erikoinen kokemus olla neljän seinän vankina Pariisissa. Ulkona kokonainen suurkaupunki sykkii ainutkertaisine tapahtumineen ja muutoksen lupauksineen, itse vietin vaihtovuottani katsomalla huonoja elokuvia, sillä keskittymiskykyni ei riittänyt muuhun. Muuten, jos elokuvaa pystyy seuraamaan neljänkymmenen asteen kuumeessa, tämä tarkoittaa samalla sitä, että kyseinen elokuva on erittäin huono ja eloton, lyhyesti sanottuna vuoden 2000 jälkeen tehty elokuva. (Elokuva taiteenlajina kuoli vuonna 2000.) Samalla sain paljon aikaa miettiä itseäni, maailman topografiaa ja mahdollisia tulevaisuuden suuntauksia. Seuraava lause ei yksinkertaisesti toimi suomen kielessä, siksi kirjoitan sen englanniksi: Got pretty high from that fever.

Lähiviikkoina olen harrastanut vähän kaikkea jazzklubista irkkubaariin, Latinalaiskorttelin leffateattereista Pikku-Intian (Intialaiskortteli Pariisissa) selvittämiseen. Kaikkein sykähdyttävin kokemus tapahtui kuitenkin tänään, kun kävelin Tuileriesin puistossa ja pitkien sadepäivien jälkeen avasin sieraimeni odotetulle poutapäivän leikkisälle ilmalle. Tuileries oli yllättävän rauhallinen, kuin pikkukylän kokoontumispaikka: vanhuksia, perheitä, nuoria, kaikki pelaamassa, keskustelemassa, torkkumassa. Lämmin kommunikaatio voittaa kylmän catwalk-ilmeettömyyden, mikä ihme Pariisissa. Kaupungissa, jonka metrossa ihmiset näyttävät siltä kuin antaisivat puukosta jos heitä katsoo turhan pitkään, on hienoa nähdä ihmisiä vilkkaina ja eloisina syysauringossa.

Istuin puiston länsipäähän, josta aukeaa näkymä mm. E-tornille ja Champs-Élyséelle. Vieressäni ihmiset lukivat kirjojaan antamatta minkään häiritä älyllistä harjoitussarjaansa. Edessäni häärivät joukko kuvaajia kameroineen ja haulikkomikkeineen, saa nähdä pääsenkö minäkin Loreal-mainokseen sellaisena vakiomietiskelijänä, joita turistit niin kovasti Pariisista etsivät. Joka tapauksessa, yhtäkkiä pilvimassa murtui ja vihreänkeltainen valomassa laskeutui rakennusten takana kuin usva pilvien puhkeamien tahtiin. Värisävy kuulostaa epämiellyttävältä mutta todellisuudessa se oli mitä miellyttävin, kuin kelluva patina, ruosteen oranssi savu, joka saartoi E:n kuin mikäkin tuomiopäivän tuli. Katselin tuota valon liikettä, pilvien ratkeilua ja umpeutumista puoli tuntia. Tultuani tajuihini ajattelin miten hienoa on saada mahdollisuus keskellä Pariisia unohtaa hetkeksi ympäristönsä ja sukeltaa sisäänsä, ajatuksiinsa, joiden rikkautta taivaan ihmeet vain heijastavat. Se ei olisi mahdollista ilman sitä ihmeellistä valoa, joka on ilmeisesti juuri Pariisin syksylle ominaista. Nyt uskon Edith Piafia, Pariisin taivaassa ja sen värimaailmassa on jotain hyvin omalaatuista. Jos olisin maalari, olisin myös oikeassa paikassa.

Ihmiset miettivät paljon elämän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä ja sitä kuinka paljon eri asioita on nähtävä ja tehtävä, jotta elämä tuntuisi hyvin käytetyltä. Olen miettinyt näitä asioita jo liikaa. Tänään kuitenkin tunsin saavuttaneeni pienen ratkaisun katsellesani maisemaa edessäni. Ajattelin, että jos edes kerran olet kokenut vilunväreitä meren valtavuuden äärellä, herkistynyt villin luonnon keskellä, tuntenut jonkin itseäsi suuremman kulkevan lävitsesi tuulen lailla ja antanut sinun sekunnin murto-osan ajan nähdä maailmamme ulkopuolelle, jos olet kerran kokenut jotain itseäsi suurempaa aivan vierelläsi, elämäsi ei ole mennyt hukkaan. On mahdollista tuntea tuo toinen maailma, joka viestii meille tällä tavalla, ja sen kautta tuntea kuolemattomuus jo tällä puolen elämää.

Je vais essayer à ecrire un part de mes écritures dans mon blog en finnois et àpres plus simplement en francais. M'excusez des fautes de grammaire, je vous en prie. Je suis encore en train d'apprendre.

Aujourd'hui, j'étais en train de faire une petite promenade à travers du jardin des Tuileries quand je me suis arrêté devant le paysage consistant de la Tour Eiffel, les arbres entre Tuileries et Champs-Élysées et le ciel. Il y avait des gens avec des caméras et microphones, peut-être je vais figurer dans une publicité pour Loreal comme le vieux penseur représenté dans les rêves des touristes et ex-intellectuels. Avant tous, la plupart de mon temps ici a été plus ou moins dur et plein des défis. Les moments comme ca me fait plus à l'aise parce que ca me prouve que il y a de la place et du temps à se calmer et à plonger en ses rêves personnels. Subitement, sous le ciel pollué par Paris j'ai vu la lumiére tomber comme jamais avant. J'ai vu des nuances du jaune, du vert et du orange. J'ai vu les pommes du ciel déchire en morceaux le tissu d'air vespertin. Pendant une demiheure j'ai seulment regardé le passage des nuages. J'ai compris que il y a trop discussion sur le sujet si on vis sa vie pour rien. Si, juste une fois, on se sent quelquechose plus grand que soi-même et on la fait confiance, la vie n'est pas pour rien.

Revision

Blogimerkintöjäni lukiessa olen huomannut liittyneeni kerralla siihen kymmenien vaihtokertomusten tasapaksuun virtaan, jotka keskittyvät negatiiviseen, hulluun ja erilaiseen, vaikka olisi niin paljon kerrottavaa mahtavasta, kauniista, voimakkaasta ja humalluttavasta. Miinuksista on vain helpompaa kirjoittaa, piste. Viha ja ärtymys hellivät luovuutta, rakkaus on sanojen tuolla puolen. Hyvistä hetkistä ja onnellisuudesta ei kirjoiteta, sillä ne halutaan elää.

Tänään kävin koulun sijasta kävelemässä Allee des Cygnesin puistossa. Siellä myös entinen idolini Samuel Beckett käyskenteli niin tiheään, että nimesi sen suoraan upeassa näytelmässään Ohio Impromptu. Cygnes on kapea mutta pitkä saareke Seinen keskellä. Vesi kohisee molemmin puolin pitkää puistokäytävää. Sille pääsee poikkeamalla Bir-Hakim-sillalta, jonka pitäisi olla tuttu jokaisella Marlon Brando fanille, portaat alas.

Kävellessäni Cygnesiä pitkin etelään minut valtasi lämpö ja etäinen kaiho. Se oli kuin usko, uskon kalpea aavistus, en tiedä mitä kohtaan. Kenties omaa selviämistäni kohtaan. Ymmärsin, että minun on seurattava uskollisesti Pariisin kertomusten muotoa siinäkin, että kaiken ikävän ja murskaavan jälkeen kuorin auki sen, mikä on kasvanut kaiken tuhoutuneen alla hitaasti mutta sitkeästi. Siispä, vaikka olen saanut Pariisilta turpaan useamman kerran, jos kaupunki olisi vähänkään halvempi, en epäröisi hetkeäkään asettua ja aloittaa uutta elämää täällä.

Pariisin kengät

J'aimerais vous raconter une petite histoire.

Pariisissa hyvät kengät ovat elinehto. Ne tossut, joilla astuin tämän kaupungin kaduille ensimmäisen kerran, ovat kolmen viikon jälkeen entiset riekaleet. Pariisissa ravaaminen on melkoisen hardcore tuotetesti, jonka läpäisevät vain Vietnam-veteraanin hiellä ja verellä voitelemat viidakkobuutsit, eivät Denim-läpyskät, jotka ostin neljälläkympillä alennusmyynnistä.

Pohjustan tätä kertomusta muutamalla seikalla. Ensinnäkin, vihaan shoppailua. Vaatteiden ostaminen on minulle samaa osastoa kuin siivoaminen: se on hyvä hoitaa kerralla ja mahdollisimman nopeasti pois alta niin koko asiaa ei tarvitse ajatella taas vuoteen tai pariin. En ymmärrä ihmisiä, jotka pääsevät ilmiselvästi jonkinlaiseen pieneen pilveen kiertäessään vaatekauppoja. Toisekseen, olen asunut Pariisissa pian kuukauden enkä ole vielä kertaakaan kunnolla shoppaillut. Koen shoppailun uhkaavana kielimuurin vuoksi mutta vielä merkittävämpi huolenaihe on se, että tapani mukaan palkitsen itseni epämiellyttävästä vaateshoppailusta ostamalla kymmenen kirjaa. Tämä yhtälö johtaa lopputulemaan: hyvästi ERASMUS-apurahat. Pariisissa alkaa kuitenkin olla päivä päivältä kosteampaa, joten minun oli pakko käyttää eräs keskiviikkoilta kenkien etsimiseen.

Normaalille ihmiselle kenkien ostaminen olisi tapahtumana niin banaali, että sitä tuskin muistaisi tuntia kauempaa. Toisaalta minulle arkisten asioiden hoitaminen ja elämän materiaalinen ylläpito on aina ollut niin vaikeaa, että koen kaupassa käymisenkin melkoisena viidakkoseikkailuna. Onko tämä hyvä vai huono asia, sitä en ole koskaan ratkaissut.

Ajattelin, että varmin tapa löytää kengät on suunnata Les Hallesin metropysäkille, josta pääsee nousemaan suoraan Pariisin kuuluisimpaan ostoshelvettiin (olen tämän kielikuvan velkaa T. Rantaselle). Tiesin mitä on luvassa, mutta luonteeni masokistisuudesta johtuen ajattelin, että kun mennään helvettiin niin mennään sitten ihan pohjakerroksiin asti. Les Halles on sanoinkuvaamaton paikka. Se on enimmäkseen maan alle kaivettu ostoskeskus, joka muistuttaa labyrinttiä. Loputtomilla kujilla vaaniva Minotaurus on luottokunnan edustaja. Les Halles on niin laaja, että sille on tehty oma karttansa. Se on niin laaja, että käytävät on merkattu katukilvin. Vaikka tunnen itseni jatkuvasti jälkeenjääneeksi Pariisissa, en ole koskaan tuntenut itseäni niin rantojen kulkijaksi märissä tossuissani, kuluneessa nahkatakissani, kynsikkäissä ja nappikset korvissa hyvin pukeutuneiden ja rikkaiden pariisilaisten keskellä.

Sekoiltuani tarpeeksi ympäri loputtomia ostoskujia imeydyin sisään pieneen miestenvaateliikkeeseen. Löysin viimein kengät, jotka näyttivät täydellisiltä. Parin tunnin etsinnän jälkeen niiden yllä tuntui hehkuvan usvaisena pieni aura, joka kutsui minua lopettamaan tämän pirullisen sirkuksen ja häipymään takaisin 15.piirin turvaan. Hikoillen kuin sika, änkyttäen ja idioottimaisesti hymyillen kysyin myyjättäreltä olisiko kengistä kokoa 44, huonolla ranskalla tietysti. Tämä oli jostain syystä varma että 43 sopisi minulle ja käski minut saksalaisittain tomerasti koittamaan kenkiä. Ihme kyllä, kengät sopivat ja välittämättä hinnasta tai merkistä pistin ne tiskiin. Nyt mietin onko 60 euroa liikaa kengistä. Ostan kenkiä harvoin, en hahmota ollenkaan yleistä hintatasoa. Toisekseen en tiedä on merkki kuinka kestävä. Toisaalta kengät tuntuvat jalassa siltä kuin ne kestäisivät luotisateen, joten olen toiveikas.

Pariisi on opiskelijalle kallis mutta ei palkansaajalle sen kalliimpi kuin Tampere, Helsinki tai Berliini (vuokria lukuunottamatta). Erityisesti alle 26-vuotiaat selviävät monista illanviettotavoista puolella hinnalla. Siksi olen fantasioinut työn hankkimisesta täältä. Olisi hienoa päästä arjen rytmiin kiinni palkansaajana, mikä on opiskelijan vuorokausirytmillä mahdotonta (tänään heräsin puoliltapäivin). Tosin mielekkään työn löytäminen papereillani on mahdotonta ja ilman mielekästä elämänsuuntaa Pariisin loputtomiin nautintoihin kyllästyy melko nopeasti.

Pariisissa on lämmin, puut rapistelevat tulenpunaisia lehtiään ja kadut tulvivat auringosta. Laskudun päivittäin Rue Volontairesia pitkin ja edessäni nousee E-torni. On myönnettävä, että vihaan Suomen syksyä ja se on käynyt vuosi vuodelta vakavammaksi uhaksi terveydelleni. Silti, en voi välttää hetkittäisiä koti-ikävän puuskia. Vaikka Suomen ilmapiiri on kasvattanut minusta sisäänpäinkääntyneen ja aran, se on silti ilmapiiri, jonka tunnen parhaiten ja jossa olen yhä kiinni juurillani. Kukaan ei voi olla täysin kosmopoliitti. Jokainen kantaa lapsuutensa kotia mukanaan, haavana tai rakkautena.