Maja

                                           

Kengät.

                                             Montparnasse.
                                 

Pariisilaiset

''Pariisi on uskomattoman hieno kaupunki, mutta pariisilaiset ovat kusipäitä.'' Näin totesi minulle eräs ranskalainen. Monesti olen miettinyt miksi kassaneidit eivät sano minulle päivää, miksi metrossa viimeisen päälle laitettu nainen tuijottaa minua ja sitten hymyilee ilkikurisesti, miksi poliisit katsovat pitkään perääni, miksi tarjoilijat eivät ole huomaavinaan viittelöintiäni, jne. Mikä minussa on vikana? Kuten aina, viimeisenä mieleen tuleva selitys kaikelle tälle on se, että minussa ei ole vikaa vaan ympäristöni on täynnä ääliöitä. Mutta pariisilaiset eivät ole kaikki ääliöitä. Pariisilaisiin mahtuu paljon tapauksia, se juuri tekeekin kaikenlaisesta ryhmittelystä ja geneerisyyksien pinoamista turhauttavaa ja epärehellistä. Koska kuitenkin yleistykset, lajientuntemus ja stereotypiat kuuluvat ihmisten mieliharrastuksiin, voitaisiin vetää muutama johtava geneerisyyden säie ranskalaisten erikoisesta alalajikkeesta, pariisilaisista. Nämä säikeet ovat alttiita muutoksille, koska pariisilaiset ovat postmodernia kansaa: he ovat hyvin tietoisia itsestään ja siksi muuttavat kasvojaan alati kuin mudanharmaa, tuulen sekoittama vesi.

Varoitus! Kärjistyksiä luvassa.

- Pariisilaiset hymyilevät vain aiheesta. Jos tuntematon hymyilee aiheetta kadulla, niin johan on perkele. Eikö tässä kaupungissa saa kulkea viittä metriä ilman että joku tulee ja vääntelee naamaansa minua kohti. On tässä maailmassa jo tarpeeksi kavereita ja kaikenmaailman sukulaisia, että pitäisi joka hemmetin heebon kanssa ryhtyä puhumaan eksistentialistisista umpikujista. Minulla on sentään kuusisataa facebook-kaveria, joista kahteen pidän oikeasti yhteyttä. Jos kaipaan seuraa voin repiä heistä jonkun mukaani. Sitä paitsi, moderni hymy on niin vulgaari. Beat-Mona Lisa sen pitää olla, tai vähintään Edward Hopperin versio. Hymyily sitä paitsi sattuu kasvolihaksiin ja aiheuttaa ryppyjä. Ottakaa vaikka selvää. Minä ainakin otin, sillä olen Pariisista. 

- Vaikka muoti-ilmiö olisi kuinka järjenvastainen, pariisilainen hiihtää perässä. Viime viikolla oli miehille muotia kolmen päivän parransänki. Nyt se on geelillä pystyyn muotoiltu hiushyppyri, jonka pää on värjätty valkoiseksi. Minä koitin kerran saada oman designini leviämään. Pidin kauppakassia päässäni pari viikkoa. Ei ottanut tuulta alleen. Itse asiassa jouduin ongelmiin, joita ratkon vieläkin. Jos asut Pariisissa etkä seuraa muotia, olet ulkomaalainen ja sikäli söpö ja hassu friikki, jolle sallitaan vaikka mitä jos se heität takavoltin ja kumarrat, kuten kunnon sirkusnähtävyyden kuuluu. Mutta ennen kaikkea, sinä et ole pariisilainen. Voit asua vaikka ensimmäisessä piirissä, syödä joka päivä pariisilaisten ravintoloissa, naida ranskalaisen ja saada lapsia, mutta jos et ole in, sinulla on pariisilaisten silmissä sama arvo kuin pariisilaisella koiralla: onhan se söpö mutta hemmettiäkö sen kanssa keskustelemaan.

- Pariisilainen vihaa amerikkalaista kulttuuria ja amerikkalaisia. Jos kuulee englantia metrossa, reaktio on sama kuin jos vauva itkisi megafoniin. Koko junavaunu nyrpistää nenäänsä ja matkustajien otsiin alkaa kukkia syviä uria ja ryppyjä. Silmiin syttyy kuin salamaniskusta ärsytyksen haaleanpunakat kukkaset. Amerikkalaisten läsnäolo Pariisissa on pariisilaisille sama kuin joku ulostaisi olohuoneesi matolle. Mutta...amerikkalaiset ovat niin ihanan rikkaita ja terveen näköisiä. Heillä on vaikutusvaltaa. Jos sattuu olemaan taiteilija, heidän kauttansa on helpompi päästä kuvataidemarkkinoille kuin ranskalaisten. He ovat kovaäänisiä ja isoja valloittajia, joiden rinnalla ranskalaiset ovat pieni ja hiljainen pygmi-heimo. Amerikkalaiset löyhkäävät ''paremmalta'', merkiten nykyään rikkaalta, elämältä. Joten eiköhän olla tekopyhiä pellejä: vihataan amerikkalaisten ideologiaa mutta opiskellaan englantia ja muutetaan Yhdysvaltoihin töihin. Summarum, pariisilaisena sinä vihaat angloamerikkalaista kulttuuripiiriä, mutta opiskelet iltaisin englantia ja muistat mainita kavereillesi minkä kirjan olet lukenut englanniksi ja kenet amerikkalaisen tunnet (kullanarvoisia kontakteja, kuulemma).

- Pariisilainen lukee paljon. Lihasmuisti on hieno juttu: metrossa voi lukea samaa Stephen Kingin uusinta samalla kun vaihtaa junaa ilman että katse herpaantuu hetkeksikään sivuilta. (Ihan tosissaan, olen nähnyt täällä aivan uskomattomia suorituksia. Eräs bisnesmies käveli metrossa valtavan väentungoksen läpi nostamatta kertaakaan katsettaan dekkarista.) Kirjakaupat menestyvät hyvin ja niissä on aina paljon porukkaa. Niistä myös ostetaan oikeaa kirjallisuutta, toisin kuin Suomessa. Jos saat luettua Zolan kirjasta ensimmäiset viisikymmentä sivua, muista mainita siitä kavereillesi ja voit tämän jälkeen lakata teeskentelemästä ja laskea kirjan alas, sillä nyt sosiaalisessa universumissa, kaikkien mahdollisten näkökulmien ja tietokantojen mukaan, kaikissa rinnakkaistodellisuuksien oudoimmissakin pintakuplissa sinä olet lukenut kyseisen teoksen. Siis, pariisilainen lukee paljon mutta ei tiedä mistään mitään. Jos pariisilaisen päästäisi vapaaksi luontoon, hän tulisi sieltä takaisin säkissä. Pariisilainen tietää paljon nimenomaan Pariisista, oman egoisminsa kuilusta, upeasti koristellusta lahjapaketista, jonka sisällä ei ole mitään.

- Pariisilainen on poliittinen eläin. Jos viinilasin äärellä tulee tylsää, hommaan voi aina iskeä kipinää lätkäisemällä poliittiset kortit pöytään. (Huomaa, että tässä pelissä argumenttien muotoilu on ehdottomasti tärkeämpää kuin varsinainen tunnepitoisuus, substanssi tai, mikä sana se olikaan, rehellisyys.) Vasemmistolaisuus on muodikasta, koska se on, mikä se sana olikaan, ''inhimillistä''. Mutta pariisilainen on poliittinen vain omassa päässään, yhtään mihinkään tositoimiin hän ei lähde. Jos hän osoittaa mieltään homoseksuaalien avioliito-oikeuden puolesta, hän tietää olevansa heikoilla jäillä: hänen läsnäolonsa mielenosoituksessa on aivan perhanan tyylikästä, mutta jos hän avaa suunsa, hän paljastuu pelkäksi apoliittiseksi iilimadoksi. Mutta aina kannattaa yrittää, pariisilainen.

- Pariisilaisella ei ole kärsivällisyyttä. Jos pysähdyt ajattelemaan, pariisilainen ärsyyntyy. Pariisissa ei pysähdytä. Pariisissa ei ajatella. Pariisissa ei jossitella. Kaiken pitää toimia sulavasti ja nopeasti, kaiken bussiyhteyksistä aina keskusteluun asti. Tämä tosin on ongelmallista, sillä kuten tunnettua, Pariisissa mikään ei toimi. Ihmiset toimivat, mutta hyvin epäjohdonmukaisella, huolimattomalla ja impulsiivisella tavalla. Joten pariisilaisena oletat kaiken toimivan ja pirun nopeasti, vaikka infastruktuuri ja apparaatit, saati niiden valmistajat, toimivat hädin tuskin ollenkaan. Mutta Pariisissa ristiriidat ovat muodikkaita. 

- Pariisilaiset kärsivät pahasta xenofobiasta. Maahanmuuttajien onneksi voidaan lukea, että sitä mukaa kun heitä virtaa Pariisiin, alkuperäiset ranskalaiset ulostautuvat kaupungista helmojaan pidellen ja Camus'n teoksia kiiressään polkien. Ulkomaalaiset saavat olla melko lailla omissa oloissaan, sillä maksuksi siitä että ovat saapuneet pilaamaan Pariisin täydellisen ulkomuodon he maksavat pariisilaisveroa: he ovat näkymättömiä.  Mutta...ulkomaalaisten tunteminen on muodikasta. Mikään kaveriporukka ei ole täydellinen (so. sen kuva itsestään muita parempana ja ''inhimillisempänä'', viimeisenä sivistyksen linnakkeena nuijapäistä miljardimassaa vastaan) ennenkuin siihen kuuluu kiintiö-ulkomaalainen (kts. amerikanenglannin ilmaus token black guy tai tokenism). Ei ole sattumaa, että ranskan kielen sana étrangere merkitsee samaan aikaan ulkomaalaista, muukalaista ja jotain outoa/erikoista. Jos siis satut olemaan ulkomaalainen Pariisissa, pariisilaisten kohtaaminen saattaa olla odotettua helpompaa. Saatat pian löytää itsesi ranskalaisesta pöytäseurueesta ja vieläpä huomion keskipisteenä. Se, oletko porukan arvostettu jäsen vaiko eräänlainen lemmikki, on kokonaan toinen kysymys.

- Pariisilaiset haluaisivat olla katolisia, sillä se on in. Ateismi on out. Uskominen on retroa, uskonnottomuus on banaalia. Valitettavasti kumpikaan suuntaus ei merkitse tänä päivänä sitä mitä ennen. Pariisilaiset kituvat sisäisesti siitä tietoisuudesta, että heidän ympärillään pyörivät ja vilkkuvat uskomattoman kauniit monumentit ja arkkitehtuurin mestariteokset ovat aivan toisen, rehellisemmän ja ylevämmän kansakunnan tekosia. Mutta pariisilaiset ovat tämän uskovan ja ylevän kansakunnan etäisiä jälkeläisiä, heissä siis asuu sama suuruuden ja henkisyyden potentiaali. Se vasta kiduttavaa onkin.          

   

On est tous pareils

Mitä on omistaa äidinkieli? Äidinkielen ymmärtämisen avain piilee itse nimessä. Äidin kieli. Tämä kieli ei itse asiassa ole alunperin ''kieli'', sillä se ohjaa ajatteluamme jo ennen kuin fysiologinen kieli alkaa muodostaa sanoja ja lauseita ymmärrettävästi. Äidinkieli on todellisuuden hahmottamista Toisen, äidin/ruokkijan, erillisyyden ymmärtämisestä lähtien. Kielen suoma ajattelutapa on kuitenkin alunperin sidoksissa Toisen ruumiillisuuteen, johon myös lapsi on ollut niin kauan sidoksissa. Lapsen juuret eivät ole kielessä vaan kehollisessa yhteydessä, sanattomassa yhdessäolossa.

Äidinkieli muodostaa siis alkujaan ajattelun ensimmäiset rakenteet ollen samalla hyvin konkreettinen kieli, kehollisuuden ilmaus ja Toisen erillisyyden kauhu. Lapsi oppii yhdistämään todellisuuden ja kielen aluksi hyvin konkreettisesti, pian myös abstraktisti, Toisen tuella ja avustuksella. Kuitenkin lapsi on menettänyt alkuperäisen yhteyden, jossa kieli on tarpeeton, mikä aiheuttaa kauhua. Yhdestä on tullut Minä ja Toinen ja jotain on pielessä tässä uudessa järjestyksessä. Sillä Minä ei ole täysinäinen, täydellinen, Minä kaipaa. Silti kieli on uusi mahdollisuus luoda, enemmän tai vähemmän etäinen, yhteys maailmaan ja toisiin kanssakommunikoijiin. Tämä ristiriita, turvan menettämisen suru ja uuden löytämisen riemu, luovat sen ytimen, josta äidinkielen suvereeni hallitseminen ja rikas ymmärtäminen ovat peräisin.

Olen ajatellut paljon kieliä ajatusrakennelmina, joiden vaihtaminen (jopa kuten paidan) on haasteellista muttei mahdotonta. Äidinkielen oppimisen käynnistävät syvät traumat, menetys ja sen vahvistama kommunikaation himo ja ekstaasi, ovat korvaamattomia. Silti on mahdollista, että äidinkieli ei ole ihmiselle paras itseilmaisun kieli, ainakaan tunteiden ja luovan työn pohjana. Olen pitkään etsinyt kuvausta tälle ilmiölle löytämättä osuvaa termiä, kunnes eräs kaverini heitti hatusta sanan ''tunnekieli''. Tämä on osuva termi, sillä kyse on nimenomaan tunteista tai ''sielunliikkeistä'' jos ruvetaan kaunokielisiksi. Äidinkielen hallinta on rikkainta ja täsmällisintä jokaisella tasolla, sillä sen opetteluun sijoitettua aikaa ja kokemusta on vaikea ylittää. Silti toinen kieli, olkoon se ruotsi, englanti tai vaikkapa japani, voi mahdollisesti uudelleensynnyttää ihmisen tavalla, jonka huomasi mm. Samuel Beckett adoptoidessaan ranskan toiseksi kielekseen. Vieraan kielen avulla näkee todellisuuden uudella tavalla, joka mahdollistaa Minän ulkopuolisuuden ilmaisun rikkaalla tavalla. Pitäytyessään äidinkielessään ihminen muuttuu eräällä tavalla sokeaksi todellisuudelle ja ennen kaikkea kielelle itselleen. Uuden kielen adoptoiminen, ja varsinkin sen kautta tapahtuva itseilmaisu, laajentaa mielen käsittämään useita maailmassa olemisen tapoja, jotka sisältävät kunkin kielen kantaman kulttuuriperinnön.

Uudessa kielessä on mahdollista löytää äänteet, sanat ja rakenteet, jotka soittavat omaa tunnemaailmaa uudella tavalla. Usein tämä liittyy oman tunnemaailman ja vieraan kielen rakenteiden vaikeasti selitettävistä vastaavuuksista. Joskus se liittyy lapsuuden muistoihin, joihin vieras kieli ankkuroituu ja joiden vahvoja tunteita sen harjoittaminen elvyttää. Usein kyseessä on vain se, että uuden kielen opettelu ja omaksuminen pakottaa jälleenlöytämään kielen essentian. Kieli on työväline, kuten vasara, mutta se on myös ajattelua ja tunteita, taidetta, rumuutta ja musiikkia. Se on mahtipontisesti sanottuna koko todellisuus, sillä ilman kieltä emme erota todellisuutta sisäisestä maailmastamme, maata jalastamme. Vaikka toista kieltä on vaikea syventää ja täydellistää samassa mittakaavassa kuin äidinkieltä, vastustan syvästi niitä väitteitä, että luova kirjoittaja voi luoda täysipainoista taidetta vain omalla äidinkielellään, koska se on hänen ''terävin kynänsä''. Vaikka äidinkieli sisältää alkuperäisen trauman, toinen kieli itse asiassa toistaa sen.

Uuden kielen opettelu toistaa ne ulkopuolisuuden, avuttomuuden ja riemun tunteet, jotka olemme varhaisissa kehitysvaiheissa kokeneet. Maailma ei ole enää uusi mutta sen hahmottaminen uuden ajattelujärjestelmän puitteissa mahdollistaa uudet ideat, uudet itseilmaisun muodot. Joillekuille nämä uudet muodot ovat tervetulleempia kuin äidinkielen suomat. Kenties äidinkieleen liittyvä sokeus, automatisoitunut kielenkäyttö, luutuneet metaforat ja merkin-merkityn monotoninen kyseenalaistamattomuus vangitsevat luovia persoonia, kenties jopa heidän tietämättään. Esimerkiksi Nobel-voittaja Samuel Beckett koki äidinkielensä englannin ilmaisukielenä, joka vei häntä kirjallisella urallaan tielle, jota hän ei halunnut seurata. Siispä hän valitsi hallitsemiensa saksan, italian ja ranskan väliltä ranskan, sillä hän koki sen toisaalta omaa ajatteluaan ja estetiikkaansa paremmin vastaavaksi, toisaalta hänen kokemusmaailmaansa ja kielen hahmottamista eniten rikastuttavaksi. Tai kuka tietää mitä hemmettiä hän tunsi. Ranska tuntui hänestä hyvältä ja hän alkoi elää elämäänsä ranskaksi. Ei sen kummempaa.

Olemassaolo on vankila. Sen monotoninen, riuduttava hyörinä ei pysy koskaan aloillaan samanlaisuudessaan. Silti, olemassaolo on kieltä. Elämien rakentaminen ja ylläpitäminen eri kielillä on kuin valaisisi koko typerän sirkuksen pimeitä nurkkia, ja löytäisi yllättäviä tuttavuuksia, joiden kanssa pitää seuraa loppuun asti. Elämän epätoivoisen pitkäveteisyyden vangit voivat tätä kautta ymmärtää todellisuuden pysymättömyyden. Vieraiden kielten kautta eläminen on olemassaolon keksimistä uudelleen ja uudelleen. Lohduttavaa kyllä, jokaisen kielen loputtomien erikoisuuksien ja varianssien juurilta voi löytää ne samat kehollisuuden ja kaipuun traumat, joista jokainen on aloittanut elämän tikapuiden kiipeämisen.

Kielen uudelleenlöytäminen mahdollistaa  kielen perustavanlaatuisen surullisuuden (Toisen menttäminen) ymmärtämisen, joka puolestaan mahdollistaa, että adoptoitu kieli ei ole pelkkä arkisen kanssakäymisen mahdollistava väline, vaan kenttä, jossa tunteet saavat virrata ja lyödä aallonmurtajiin millaisina haluavatkaan. Silloin se ei ole ulkoa opeteltu, vaan elävä kieli, jonka kautta koetaan olemassaolo uuden pohjan kautta. Siinä tapauksessa se muistuttaa äidinkieltä, mutta päin vastoin kuin monet väittävät, se ylittää äidinkielen, sillä se on lähempänä tuoreita tunnekokemuksia, se sisältää expatriate-elementin ja se on samalla uudistanut, tuuletettu ja pöyhistetty käsitys kielen ja todellisuuden suhteesta. Mikä tärkeintä, se opettaa kielten yhtäläisyyksistä ja yhteisistä juurista, jaetun muiston avuttomuuden ja epätoivoisen yhteydenjanon ajoilta. Maailmassa on arviolta 7000 kieltä, kaikki luotu todellisuuden kaaosta vastaan ja yhteisymmärryksen puolesta. Juurilta katsottuna olemme kaikki samanlaisia.    

Kif-kif

Sekavan jouloman jälkeen palasin takaisin Pariisiin. Saatuani elämäni sekaisin useammalla tavalla kuin uskoisi voin vain todeta, että jollain ironian terävällä kaarteella kaupungista on tullut minulle henkireikä. Vaikka olen turisti, ''kärpänen kuolleen olennon päällä'', olen täällä tuntematon ja vapaa ennenkokemattomalla tavalla. En ole vapaa kaupungin vimmaisesti promotoimasta materialismista mutta olen vapaa niistä elämän rakenteista, joita synnyinkulttuurini on minuun valanut. En ole vapaa misantropiasta mutta olen vapaa oletuksista. Elämäni on katkennut tähän kaupunkiin, ja se voi jatkua mihin suuntaan tahansa, missä muodossa tahansa. Olen huomannut, kuinka monimuotoinen, muovautuvainen ja syvästi tuntematon on kokonaisuus, joka on nimetty elämäksi. Ellei se olisi sietämätöntä, voisimme totutella myöntämään, ettemme tiedä siitä yhtään mitään.

Neljän kuukauden Pariisin oleskelun jälkeen voisin yrittää luonnostella pientä yhteenvetoa syksystä. Aloitetaan banaalista toteamuksesta: se meni nopeasti. Aika suurkaupungissa menee valitettavan lujaa kyytiä. Seuraavaksi muutama syy. 1. Ellei käytä tolkuttomasti takseja ja maanalaista, kaupungissa tulee käveltyä paljon. En ole juurikaan urheillut Pariisissa, sillä (omasta mielestäni) ei ole tarvinnut. Se, että otat haltuun jonkin alueen Pariisissa, vastaa helposti kahta juoksulenkkiä päivässä. Tämä johtaa siihen, että yöunet venähtivät ainakin allekirjoittaneella yhdeksään - kymmeneen tuntiin. Tähän kun vielä ynnätään kieroutunut vuorokausirytmi (neljältä nukkumaan), päivät alkavat  vilistä silmissä. 2. Paris 8 -yliopistossa yksi luento kestää kolme tuntia. Jos päivässä on kaksikin luentoa, on niiden jälkeen suhteellisen kypsä tekemään mitä tahansa muuta kuin ottamaan kaupunkia haltuun. Vaikka tekisi hyvin vähän kursseja (mikä onkin Erasmuksille suositeltavaa jo ihan perus mielenterveyssyistä), niihin uppoaa leijonanosa päivistä. Sen lisäksi jonkin hetkellisen mielenhäiriön tuloksena otin suoritettavakseni kaksi epävakaan amerikkalaisen opettajattaren elokuvakurssia, joilla sain pientä esimakua millaista on elää mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa. Toisaalta kokemus lähinnä kirvoitti käsittämättömän määrän naurua, sillä näiden kurssien seuraaminen oli kuin jumalanpalveluksen seuraaminen hapoissa: kyyninen panssarisi on yhä läsnä, mutta vain muutamalla varpaalla.

3. Vaikka Pariisin syksy on pääosin aurinkoinen, lokakuun lopulla sää alkaa olla jo niin harmaa, että suomalainen ei pääse tuntemaan tyydyttävää paon elämystä. Suurin ero on se, että lämpötila Pariisissa laskee harvoin nollan alle, eli lumesta on turha unelmoida. Valitettavasti valojen kaupunki oli siis suuren osan ajasta sateinen ja harmaa, ja allekirjoittanutta vitutti. Pakko on tosin myöntää, että tuulisena ja märkänäkin Pariisi on yksi pirullisen kaunis kaupunki. Onneksi jo kotikämpässäni on sen verran hyvä ambiance, että sinne jäi mielellään pitämään sadetta ja maistelemaan viinejä yhtä prosenttia vihaavan vasemmistolaisen kanssa. Sivumennen sanoen, jos yhden asian korottaisin syksystä yli muiden, se olisi keskustelut. Olen monta kertaa ollut pelastamassa maailmaa ja jopa muuttamassa Kanadaan, kunnes olen tullut tajuihini ja vajonnut takaisin apatiaan. 4. Pariisin tunnelmasta voisin kirjoittaa puolisen tuhatta sivua, mutta sanottakoon lyhyesti, että se on uuvuttava. Kaupunki antaa paljon mutta vaatii hintansa. Yksi pahimmista vaihdon aikana kohtaamistani ongelmista on ollut energiahukka. Usein tekisi mieli lähteä luennon jälkeen konserttiin, näyttelyyn tai baariin, mutta mielessä on lähinnä teekuppi ja hyvä kirja. Keveys on käsite, jonka kaupunki tuntee vain viikonloppuiltaisin. Toisaalta, niille, joita kiinnostaa matkailla muualla Ranskassa, Pariisi on täydellinen tukikohta, josta voi pimeinä aikoina paeta etelään Rivieralle. Rivieralla vierailleena ja sieltä miesprostituoidun näköisenä palanneena en ole innostunut siellä käymisestä, mutta Ranskan pohjoisosissa on tiettyä ruraalia ja aavemaista charmia.

Eniten aikaa on lopulta mennyt kouluun, mikä on tosin kehittänyt kielitaitoani, mutta tuntuu muuten niin ajanhukalta muihin kulttuurikokemuksiin nähden, että nimeän sen suurimmaksi mokakseni. Täten suosittelen kaikkia tulevia erasmuksia jättämään kurssit minimiin ja yksinkertaisesti elämään. Itse en ole siinä lahjakas, mutta luulisin että suurin osa ihmisistä on ja siksi neuvonkin kaikkia Pariisin vaihtareita heittämään kouluhuolet hevon helvettiin ja ottamaan osaa visaan, jonka nimi on ''Mitä pidät Ranskalaisesta kulttuurista?''. Pelin pelaaminen on vaikeampaa kuin mitä nimi kertoo, sillä itse olen pelannut neljä kuukautta ja olen vasta alkanut hieman hahmottamaan pelin henkeä. Jossain vaiheessa lopullinen vastaus on lyötävä lukkoon ja näytettävä kaverille, eikä se tule olemaan helppoa. Ranskalainen kulttuuri on ristiriitojen kulttuuri, ja sen purkaminen on vuosien homma. Vuodessa raapaisee vain pintaa. Yksi kysymys, joka itseäni kiinnostaa, on: Miksi juuri ranskalainen kulttuuri on synnyttänyt kymmenittäin legendaarisia ajattelijoita ja lähes kaikki lempifilosofini? En ole sen lähempänä vastausta nyt kuin saapuessani tänne.

Mitä ajattelen Pariisista nyt? Pariisin filosofia on julman individualismin irvikuva, seisovaa vettä. Kaupunki on elävä todiste siitä julmasta kuilusta, joka on auennut valistusajan filosofian, romantiikan iltaruskon ja meidän toivottomien päiviemme välille. Pariisin itsetietoinen, nenäkäs ja hedonistinen fasaadi on kuolinnaamio, jonka alla elämän ja välittämisen pesäkkeet kuolevat nälkään. Tämä on oman edun tavoittelun kaupunki. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tähän filosofiaan pitäisi sopeutua kuin koira, joka kellahtaa selälleen. Sen dokumentointi, sen keskellä eläminen, on erikoinen ja kiehtova kokemus. Pariisi on (toivottavasti) loppumaisillaan olevan, pimeän ajan korkeimpia linnakkeita, jonka kaduilla käveleminen on kuin jonkin rappeutuneen imperiumin haastamista, silmästä silmään.

Tunne vihollisesi.
             

Ensimmäiset päivät 3

Palloiltuani Pariisin ahtailla betonikäytävillä sen tarpeellisen Kiirastulen tiimalasillisen verran, päädyin lopulta The American Church of Paris:in ilmoitustaulun äärelle. Siellä mainostettiin huonetta kolmiosta Montparnasselta. Ilta oli vielä sellainen, että Invalidesin upealla aukiolla oli Erasmus-opiskelijoille tähdätyt tutustumiskekkerit ja mietin useampaan kertaan jos jättäisin tavaksi tulleen ilmoitustauluskannauksen siltä päivältä väliin ja vajoaisin postmoderniin apatiaan kaikenmuotoisten eurooppalaisten kanssa. Päätin kuitenkin pinnistää vielä kerran ja käydä toteamassa tilanteen. Sieltä otin mukaani numeron, johon soitin seuraavana päivänä ja sain lopulta asunnon. Saatuani numeron talteen, menin piknikille, repäisin tiiviin kännin, lauleskelin CMX:n kappaleita Seinen varrella, puhuin huonoa ruotsia ja todistin aamuyön taksissa elämäniloisen kauniin tanskalaistytön laulunlahjoja. Saatoin jossain vaiheessa lakata kokonaan puhumasta, sillä jäin pakkomielteisesti junnaamaan muuttuneen mieleni äärelle: aloin pitää kaupungista.

Aika todella kultaa muistot. Tuolta hädän täyttämältä ja raivoisalta ajalta muistan lähinnä sen ruosteen värin, johon Pariisi oli kastettu noina viikkoina. Aurinko kuivatti kivetyksiä voimakkaana ja kauniina, kuin elokuun alun aurinko Suomessa. Tuohon väriin sisältyy aina jotain haikeaa ja ikuista, kuin ensimmäisiin koulupäiviin lämmittävässä auringossa, jota viileä tuuli jo hillitsee. Iltaisin lämmin kaupunki eritti erilaisia jätteiden, eritteiden, ruokien ja parfyymien tuoksujaan mitä erilaisimmissa yhdistelmissä, kunnes hajuaisti muutti lopullisesti Pariisin kanavalle, jossa yhtäkkiä sen pienestä talvisesta umpikujasta avautui tuhat säiettä kohti taivasta ja kohti maanalaisia tunneleita. Lyhyesti, Pariisi tuoksui ja eli tuolloin voimakkaasti. Se oli vihamielinen kaupunki, joka katsoi minua nenänvarttaan pitkin, kun minä taas ihailin sitä polvillani, kuin koira herraansa. Tein kaiken mitä se halusi ja käski. Vanhana esteetikkona en voi olla lipsumatta Pariisin pinnallisuuden ja naurettavuuden tiedostamisesta yksinkertaiseen visuaaliseen nautiskeluun, joka kyseisessä kaupungissa saa hetkittäin orgastiset mittasuhteet. Sellaisen nautinnon sokeudessa ajautuu kauas itsestään, kohti mielen ja aistien äärirajoja. Lyhyesti, ajoittain oli siis myös ihan kivaa. 

Seuraavana päivänä istuskelin vallatun taloni sisäpihalla tupakilla ja soitin aikaisemmin saamaani numeroon. Mukava naishenkilö sopi kanssani samalle päivälle näyttöajan. Olin jo päättänyt luistaa kielikurssiltani, jossa olin jo ehtinyt nolata itseni ranskan taidoillani ja todistaa itselleni jo tietämäni, nimittäin, että Erasmus-vaihto on pelkkä valtava kansainvälinen treffipalvelu, jossa ujot ihmiset ovat yhtä tervetulleita kuin kärpäset jälkiruokatortun päällä. Siispä jätin menemättä kouluun ja lähdin asuntonäyttöön. Matkasin krapulaisena kuumassa metrossa 15. piiriin ja metsästin reitin isolle sisäpihalle, jota reunustivat uudet, 90-luvun kerrostalot.  Astuin sisään kauniiseen (ensi silmäykseltä ilmiselvästi perheen omistamaan) neliöön (ilmoitus oli väärinkirjoitettu). Minua tervehtivät viisikymppinen ranskalainen pariskunta ja heidän sympaattinen poikansa. Minulla esiteltiin asunnon perältä kolmentoista neliön huone, jossa oli parisänky, kirjahylly, työpöytä ynnä muuta hyödyllistä. Vuokra oli aikamoinen, mutta kämpässä oli toimiva suihku ja vessa (ei itsestäänselvyys täälläpäin), astianpesukone, pesukone, ilmainen nettiyhteys, täysin varusteltu keittiö, iso olohuone, näkymä Montparnasse-tornille, jne. Koko homma vaikutti liian hyvältä ollakseen totta.

Asunnonhakijan haastattelu on tilanne, jossa hakija helposti palaa muistoissaan lapsuuteensa. Se on tilanne, jossa on täysin avuton, toisen kriittisen katseen silppurissa. On vain kaksi vaihtoehtoa: joko sinusta pidetään tai sinusta ei pidetä. Paljon tärkeyttä makaa näiden kahden vaihtoehdon päällä. Reilusti kohonneelta vaikuttava lämpötila, kramppaavan suora ryhti, jo lähes mahdottomuuksiin yltänyt itsetietoisuus, käsien tärinä, kielen kankeus ynnä muut tekevät tilanteesta jotain mitä Dante olisi voinut kirjoittaa kärsiessään ummetuksesta. Mutta lopulta sain sen vaikutelman, että vaikka varallisuustietoni herättivät ristiriitaisia tuntemuksia, pariskunta piti minusta ja voisin ainakin tuon illan rentoutua sen illuusion vallassa, että he valitsisivat minut. Sitten, täysin puskista, he kysyivät haluaisinko muuttaa asuntoon seuraavana aamuna. Hermostossani käväisi pieni sähkömyrsky, joka laantui nopeasti ja sain sanotuksi: kyllä. Kyllä, kiitos, haluaisin muuttaa tänne.

Seuraavana iltana olin kantanut matkalaukkuni huoneeseen, jossa minua odotti rasia suklaata ja varta vasten minulle ostetut uudet lakanat. Myöhemmin illastin perheen kanssa olohuoneessa. Puhuimme ranskaksi Pariisin elämästä, Ranskan poliittisesta tilanteesta ja Suomen roolista maailmalla. Minun oli vaikea puhua Suomesta, kuin olisin joutunut puhumaan suhteesta, joka oli vasta juuri lakannut särkemästä. Koitin pitää ranskankielisen ilmaisukykyni joten kuten kasassa, joka lopulta onnistui yllättävän helposti, ja vain siitä syystä, että olin iloinen. Olin tehnyt töitä leponi eteen ja viimein sain sen. Löysin vihamielisestä kaupungista lämpimiä ja rakastavia ihmisiä, joista yhden kanssa piakkoin ystävystyin kunnolla. Aivan kuin jälleen kerran pieni uskon virtaus olisi injektoitu muuten kuivettuneeseen ja kuolleeseen organismiin. Sen voimin elin syksyn yli Pariisissa, kieltäytyen uskomasta, että maailmassa on mahdotonta selvitä olemalla ''mukava''. 

Viisi syytä miksi Syrjäytyneet nuoret -ilta ei ollut todellinen

Tiedän, että seuraava ei liity millään tasolla vaihdossa olemiseen, mutta halusin kirjoittaa kyseisestä aiheesta ja saada sen siten pois elimistöstäni. Satuin katsomaan puhutun Ajankohtaisen Kakkosen (nykyään A2) Syrjäytyneet nuoret- illan ja olin järkyttynyt siitä kuinka uskomattoman syvältä se oli. Sen piti olla toivontäyteinen kollektiivinen arvonanto polttavalle aiheelle, mutta se ei onnistunut sanomaan yhtään mitään, sillä se ei ollut todellinen. Todellinen keskustelu ei voi epäonnistua koukuttamaan katsojaa tunnetasolla, ja ohjelma, joka epäonnistuu tässä niinkin raskaan aiheen kuin syrjäytymisen kohdalla, ei ole todellinen. Se on tuote, joka imitoi kanssakäymisen muotoa, epäonnistuen saavuttamaan imitoidun kohteen substanssin. Seuraavaksi viisi syytä miksi näin on.

(Jos ei ole katsonut kyseistä ohjelmaa, seuraavaa on mahdoton ymmärtää.)

1.En tiedä mikä YLE:n taloudellinen tilanne on tällä hetkellä ja mitä A2 yrittää tehdä uskottavuudelleen, mutta ohjelman formaatti on naurettava. Uskoisin, että ohjelman tähtäimessä on itse keskustelu. Silti ohjelma viittaa jatkuvasti ja muka nuorekkaasti Twitteriin, josta otetaan lisää materiaalia itse studiokeskusteluun. Twitter varmasti kiittää mainosajasta. (Allekirjoittanut olisi ottanut chat-palvelunkin vakavammin.) Ohjelma, joka yrittää miellyttää nuoria ja vaikuttaa ajankohtaisemmalta käyttämällä muodikkaita sosiaalisen median palveluja, ei ole todellinen.

A.      Twiittaaminen ei ole keskustelua, se on viestittelyä. Keskustelu vaatii läsnäoloa, joka tuo sille uskottavuutta ja painoa. Twiittaaminen on hämmentävää ja aavemaista epäläsnäoloa. Se, että se on osa ajankohtaisohjelmaa, on ala-arvoista.

B.      Kyseistä viestittelyä ei voi kutsua demokraattiseksi, sillä selkeästi A2 sensuroi viestiketjuja. Jos Twitterin kautta on mahdollista päästä osalliseksi julkisesta keskustelusta, 90% viesteistä on huomattavasti värikkäämpää (varsinkin kieleltään) kuin ne mitä ruudulle valittiin.

       

      2. Maahanmuuttajanuoret saivat ehdottomasti vähiten puheenvuoroja ja saivat taistella niistä epätoivoisesti. He istuvat molemmat takimmaisessa rivissä, toinen heistä käytännössä näkymättömissä. Ironista kyllä, tämä asettelu kertoo syrjäytymisestä enemmän kuin koko illan keskustelu. Laskekaa itse, jos ette usko. Keskustelu, joka ei ole tasa-arvoinen, ei ole todellinen.

      3. Osanottajat on aseteltu uskomattoman kömpelösti niin, että he kaikki tuijottavat toistensa selkiä ja joutuvat nyrjäyttämään niskansa jos haluavat muodostaa katsekontaktin. Tämä muodostaa hyvin muovisen ja viileän etäisyyden niiden välille, jotka haluavat kommentoida toistensa sanomisia. Vihaiset argumentit ja väittelyt tuntuvat halpamaisilta ja virtuaalisilta, sillä vastustajat eivät näe toisiaan. Tämä näkymättömyys antaa mahdollisuuden halpamaisille heitoille eikä tätä mahdollisuutta unohdeta käyttää. Lisäksi, osanottajia on liikaa. Useat ehtivät avata suunsa kaksi tai kolme kertaa. Kontaktin olemattomuudesta ja puheenvuorojen rajallisuudesta syntyy vaikutelma, ettei koko keskustelu ole todellinen.

      

      4. Se, että Jari Sarasvuo ja rohkea ja kovaääninen äärivasemmistolainen toimittaja istuvat samassa studiossa, ei ole vahinko. Heidän nokittelunsa on odotettavaa mutta erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Sitten alkaa miettimään miten tällainen sattuma pääsi käymään. Sitten ymmärtää, ettei se ollut sattumaa. Tämän huomaaminen oli sydäntäsärkevä kokemus. Heidän sananvaihtonsa on koko illan jännittävintä katsottavaa ja se oli samalla täysin laskelmoitua. A2 ei voinut ottaa riskiä, että keskustelu olisi pelkkää peruslätinää, vaan se halusi varmistaa konfliktin, joka toisi ohjelmaan tuntuvaa jännitettä. Tämä luonnollisesti tekee siitä viihdyttävämmän ja kasvattaa katsojalukuja. Se, että tällaista Aristoteleen Runousoppi kainalossa harrastettua manipulointia ilmenee suomalaisissa ajankohtaisohjelmissa, oli minulle täysi yllätys. Keskustelu, joka on ulkopuolisten tahojen rakentama ja manipuloima, ei ole todellinen. (Ps. Se, että Jari Sarasvuo on edes päästetty keskustelemaan aiheesta, on niin irvokas vitsi, että in facto se itsessään on kenties suurin syy sille, miksi keskustelu ei ole todellinen. Henri Heikkisestä tuskin voin sanoa mitään mitä joku ei olisi jo sanonut. )

      

      5.

      A.Kukaan ei sano mitään uutta. Kukaan ei tunnu edes haluavan sanoa mitään uutta. Kaikki ovat vain telkkarissa, poseeraamassa, keikuttamassa hieman venettä ja myöhemmin dokaamassa YLEn rahoilla. Olen nähnyt yhtä laiskaa väittelyä viimeksi yläasteella. Keskustelun yllä leijuu keskinäisen vihamielisyyden löyhkä ja osanottajien välillä alkaa muodostua vastenmielisen luonnollinen sosiaalinen nokkimisjärjestys. Koko tilanteessa on jotain katkeraa ja surullista. Se ei ole perimmäisten sosiaalisten vaistojen yläpuolella, vaan niistä pahimpien ja myrkyttävimpien joukossa. Keskustelussa on heikkoja, hiljaisia, erikoisia ja rauhallisia. Sitten on voimakkaita, kovaäänisiä, typeriä mutta itsevarmoja. Eikä yksikään näistä onnistu sanomaan mitään uutta nuorten syrjäytymisestä. Voimakkaat ja kovaääniset pyrkivät viemään keskustelua sivuraiteilla tai muuten vain tekemään numeroa itsestään ja omista uskomuksistaan. Hiljaisten ja rauhallisten varovaisuus estää heitä pääsemästä pintaa syvemmälle. Heistä on muutamia positiivisia poikkeuksia, mutta yleisessä ilmapiirissä (juontajat sekä muut osanottajat) heidän mielipiteensä kuulostavat olevan väärässä paikassa ja katsoja aivopestään kokemaan kyseiset mielipiteet outoina ja pimeinä, epäammattimaisina. Lyhyesti sanottuna, studion nokkimisjärjestys, ylimielisyys, syrjintä ja kiusaaminen, eli sen yleinen ilmapiiri, ei anna tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Se ei ole hedelmällinen kasvualusta ajattelulle, joka voisi ratkaista ongelman.

Jos keskustelu ei synnytä ja hyväksy uudenlaista ajattelua, se ei ole todellinen.

B. Kun ihmiset astuvat kameroiden eteen, he muuttuvat. He astuvat itsetietoisuuden kivuliaisiin syvyyksiin. He jo ikään kuin näkevät edessään valmiin kuvan ja yrittävät väkisin survoa itsensä tämän kuvitellun ihanteen sisään. Samalla heidän pitäisi ajatella tärkeitä sosiaalipoliittisia kysymyksiä. Näiden kahden luonnollinen yhdistäminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Televisio vääristää todellisuutta, sillä se tuo keskustelutilanteeseen intressejä ja ulottuvuuksia, jotka pitäisi kaiken terveen järjen mukaan pitää keskustelutilanteen ulkopuolella. Puhumattakaan taloudellisesta paineesta, joka liittyy kaikkeen mikä television vaikutuspiirissä tuotetaan. Jos keskustelutilanteessa aletaan miettiä katsojalukuja, peli on menetetty. Jos keskustelutilanteessa yksikin keskustelija miettii tekeekö seuraava kommentti hänestä idiootin koko kansakunnan silmissä, peli on menetetty.  Tai paremmin sanottuna, se on television oma todellisuus, joka valtaa studion kun kamerat käynnistyvät ja muuttaa ihmiset elottomaksi rekvisiitaksi, joka ei vahingossakaan käyttäydy luonnollisesti. Kamera tuo mukanaan välittömän valheen ja epätodellisuuden ilmapiirin, joka valtaa kaiken minkä se vangitsee. Siksi on erikoista edes vaatia televisio-ohjelmalta rehellistä ja substantiaalista panosta syrjäytymiskeskusteluun. Se ei ole mahdollista kyseisessä formaatissa. Mikään televisiossa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä todellista ja siksi tämä keskustelu ei ole todellinen. 

Kirja/ À la recherche du livre perdu 2

Jatkan kirjanmetsästystä kaiken terveen järjen vastaisesti( voisin olla, esimerkiksi, koulussa samalla hetkellä). Miksi ihmisen, joka ei ole OCD-diagnoosin vanki, ainakaan tietääkseni, pitäisi jahdata yhtä (laajemmassa mittakaavassa triviaalia) esinettä yhdessä maailman kiireisimmistä ja huonolla säällä helvetillisimmistä kaupungeista, vaikka hän voisi istua samaan aikaan lämpimässä bistrossa juomassa (suhteellisen) halpaa viiniä ja yrittää ylittää kielimuuria paikallisen tarjoilijan kanssa (kuulin vasta myöhemmin, että jälkimmäinen on Pariisissa melko lailla ’’turha luulo’’)?

No, tässä yksi selitys. Kuten varmasti kaikki ovat asian kokeneet, nähtävyyksien kiertäminen on äärimmäisen ristiriitaista puuhaa. Tällainen tähtäys-laukaus-lataus-tähtäys-asenne nähtävyyksiä kohtaan on toki tehokasta mutta suoraan sanottuna kummallista. Totta, esimerkiksi Grand Palais tai Invalidesin puisto ovat vaikuttavia vaikka niiden kohdalle osuisi vessahädän viimeisillä epätoivoisilla sekunneilla. Yksi seikka kuitenkin tulee katsojan ja kohteen väliin. Tarkoituksellisuus. Pitkällä tähtäimellä tämä alkaa tuntua siltä, kuin turisti leikkisi kuurupiiloa kaupungin nähtävyyksien kanssa. Näkijä/löytäjä voittaa. Nähtävä alistuu häviäjänä katseelle, joka sekin muutamassa sekunnissa laskeutuu ja lässähtää samoille urautuneille piirteilleen. Tässä on jotain syvästi antiklimaattista. Tuntuu kuin hävinnyt nähtävyys olisi nyt voitettu vihollinen, josta ei enää koskaan, koskaan, tule ystävää. Tämä johtuu siitä, että emme ole vain sattuneet sen kohdalle vaan tarkoituksella metsästäneet sen esiin. Plus, kun jonkin näkemistä odottaa, arkijärkikin sanoo, että mieli luonnollisesti paisuttelee odotuksen kohteen sellaisiin mittoihin, että itse asia ei voikaan olla muuta kuin jonkinasteinen pettymys.

Tästä johtuen olen huomannut, että jonkin taskuun mahtuvan kohteen metsästäminen, oli se sitten kuinka absurdi tahansa (seuraavaksi kengännauhat), on huomattavasti elävämpi tapa nähdä ja kokea kaupunki. Niin, kaupunki, jota olen kuullut kuvailtavan mm. seuraavalla fraasilla: ’’Maailman ärsyttävin suurkaupunki.’’ Mutta nyt huomaan, että kyseinen ärsytys on ilmeinen erityisesti nähtävyyksien metsästäjälle, joka (joskus kirjaimellisestikin) ryöstetään jok’ikisellä etapilla. Kun metsästää vaikkapa kirjaa, eksyy nopeasti sivukujille ja niiden saartamille saarekkeille (yleensä minipuisto, jota reunustavat pienet liikkeet), kohtaa uutta ja tuntematonta, mielessään vain tämä yksi asia. Kun toimittaa kyseistä missiota, suuremmatkin nähtävyydet tuntuvat huomattavasti mahtavammilta, sillä niiden kauneutta voi pysähtyä ihailemaan rauhassa, ilman, että tarvitsisi jonottaa neljääkymmentä minuuttia karjamaisen turistivirran kanssa katsomaan jotain, josta ranskalaiset tuntevat yhtä paljon kansallisylpeyttä kuin minä tunnen hernekeitosta. Kun seikkailee jonkin triviaalin tarpeen perässä, kaupunkia ei pyri valloittamaan. Sen pyrkii tekemään kodiksi.

Joka tapauksessa, nappaan RER-junan päästäkseni Seinen eteläpuolelle, Luxembourgin puiston viereen. (Mainittakoon sivumennen, että RER eroaa Metrosta sikäli, että RER halkoo kaupunkia neljässä suunnassa, muistuttaa enemmän varsinaista junaa ja pysähtyy harvemmin, ollen siten huomattavasti nopeampi. Kaiken edellä mainitun kivuuden torpedoi se, että RER-junat ovat usein seis lakkojen vuoksi, ne haisevat, ovat huonosti valaistuja, niistä kuulee kaikenlaisia väkivaltalegendoja, jne. Ne ovat kansanjunia, joissa rikkaampaa väestöä ei ymmärrettävistä syistä näy.) Viimeinen toivonkorsi on San Fransisco Bookshop, Rue Le-Petit-Prince. Kaikki edellä mainittu kitinä ja kiirastulimainen itsereflektio palkitaan viimein, sillä kyseinen katu on kaikille putiikkien ystäville varsinainen paratiisi ja suosittelen sitä täten kaikille kaupungissa piipahtaville.

Katu viettää jyrkästi alaspäin (ei välttämättä sattumaa, että San Fransisco Co. on tällä kadulla) ja on pullollaan kirjakauppoja ja ravintoloita. Kiinalainen kirjakauppa, japanilainen kirjakauppa, egyptiläinen kirjakauppa, ’’muinaisten kirjojen’’ kauppa… Katu kuulostaa yhdeltä niistä El Dorado-tarinoista, jotka aina hyväksyy karikatyyrimäisenä liioitteluna muttei todellisuutena (sillä silloin joutuu kysymään itseltään kivuliaan kysymyksen: miksen ole siellä?). Olen hämmentynyt mutta iloissani, että olen löytänyt yhden näistä pikkukaduista, joista Pariisi on kuuluisa mutta jotka tuntuvat olevan jyrkästi harvenevaa lajia. Humanistin karikatyyri voisi esim. käydä syömässä sushia ja poiketa tämän jälkeen Filosofiseen Kirjakauppaan (oikeasti yhden kaupan nimi) ja miksei sen jälkeen Elokuvakijakauppaan.

Kun pääsen itse kirjakauppaan, se on kuin Tamperelainen Lukulaari mutta yhdessä kerroksessa. Kirjoja on pinottu tornimaisiksi pinoiksi ja auta armias jos tornin keskivaiheilta on erotettava mielenkiintoinen teos ilman että koko roska romahtaa kuin Etelätorni ikään. Amerikkalainen harmaa herrasmies istuu niin syvällä tiskin pinojen takana, etten näe hänen suutaan kun hän puhuu. Etelätorniläppä käy mielessäni, mutta myyjän kansallisuuden huomioon ottaen se tuntuu melko lailla erittäin härskiltä. Hän ei suostu puhumaan muutamaa fraasia enempää ranskaa, varsinkaan kun kuule minun lausuvan DFW väkisin väännetyllä brittiaksentilla (brittiaksenttia on hauskaa mutta täysin idioottimaista matkia, tiedän). Aluksi kuulostaa siltä, että tämäkin librairie on vesiperä, mutta yllättäen kirja löytyykin hyllystä, vieläpä juuri sinä 2006 nid. painoksena, jota etsin. On vaikeaa salata innostustani, mitä myyjä ei tunnu ymmärtävän pitäessäni käsissä yli tuhatsivuista jargonpitoista älykköproosaa. (Huom. Jälkikäteen huomioituna ymmärrän kyseisen skeptisyyden, sillä kyseinen teos painaa niin pirusti, että sen pitäminen kaksin käsin silmien edessä todella sattuu. Plus, teosta lukiessa on pidettävä yhtä laajaa tietosanakirjaa jatkuvasti käsillä, joten kieltämättä kirjan ostamisesta aiheutunut ilo tuntuu hieman absurdilta, sama kuin tanssisi OED:n (Oxford English Dictionary) kanssa kotiin. Mutta kyllähän jotkut löytävät todellista nautintoa gradunsa kirjoittamisesta.)

Vaikka olen käynyt Pariisissa nopeilla turistipyrähdyksillä (en tosin vieläkään E-tornilla), tämä edellä kuvailemani hetkittäin ärsyttävä mutta usein hyvin antoisa etsintä on suonut eteeni parhaita hetkiä tässä kaupungissa. Näillä oudoilla reissuilla olen saanut paremmin kosketusta siihen miltä tuntuu todella asua Pariisissa. Näiden tuntemusten jälkeen Sacre-Coeurin tuijottaminen tuntuu auttamatta väljähtäneeltä ja jalat suuntaavat kuin automaattisesti kohti niitä järjettömiä seikkailuja, jotka polttavat hermostoon rikkaan mentaalisen kaupunginkartan.

Ps. Olen käynyt vaihdon aikana kerran Pariisin ulkopuolella, Normandiassa. Tältä reissulta oli paljon kuvia, mutta erään epäonnisen metroepisodin jälkeen voin sanoa vain että kyseisistä kuvista nauttii tällä hetkellä joku pariisilainen rosmo ja että kirjoitan tästä (kieltämättä hyvin erikoisesta) reissusta myöhemmin.