Viisi syytä miksi Syrjäytyneet nuoret -ilta ei ollut todellinen

Tiedän, että seuraava ei liity millään tasolla vaihdossa olemiseen, mutta halusin kirjoittaa kyseisestä aiheesta ja saada sen siten pois elimistöstäni. Satuin katsomaan puhutun Ajankohtaisen Kakkosen (nykyään A2) Syrjäytyneet nuoret- illan ja olin järkyttynyt siitä kuinka uskomattoman syvältä se oli. Sen piti olla toivontäyteinen kollektiivinen arvonanto polttavalle aiheelle, mutta se ei onnistunut sanomaan yhtään mitään, sillä se ei ollut todellinen. Todellinen keskustelu ei voi epäonnistua koukuttamaan katsojaa tunnetasolla, ja ohjelma, joka epäonnistuu tässä niinkin raskaan aiheen kuin syrjäytymisen kohdalla, ei ole todellinen. Se on tuote, joka imitoi kanssakäymisen muotoa, epäonnistuen saavuttamaan imitoidun kohteen substanssin. Seuraavaksi viisi syytä miksi näin on.

(Jos ei ole katsonut kyseistä ohjelmaa, seuraavaa on mahdoton ymmärtää.)

1.En tiedä mikä YLE:n taloudellinen tilanne on tällä hetkellä ja mitä A2 yrittää tehdä uskottavuudelleen, mutta ohjelman formaatti on naurettava. Uskoisin, että ohjelman tähtäimessä on itse keskustelu. Silti ohjelma viittaa jatkuvasti ja muka nuorekkaasti Twitteriin, josta otetaan lisää materiaalia itse studiokeskusteluun. Twitter varmasti kiittää mainosajasta. (Allekirjoittanut olisi ottanut chat-palvelunkin vakavammin.) Ohjelma, joka yrittää miellyttää nuoria ja vaikuttaa ajankohtaisemmalta käyttämällä muodikkaita sosiaalisen median palveluja, ei ole todellinen.

A.      Twiittaaminen ei ole keskustelua, se on viestittelyä. Keskustelu vaatii läsnäoloa, joka tuo sille uskottavuutta ja painoa. Twiittaaminen on hämmentävää ja aavemaista epäläsnäoloa. Se, että se on osa ajankohtaisohjelmaa, on ala-arvoista.

B.      Kyseistä viestittelyä ei voi kutsua demokraattiseksi, sillä selkeästi A2 sensuroi viestiketjuja. Jos Twitterin kautta on mahdollista päästä osalliseksi julkisesta keskustelusta, 90% viesteistä on huomattavasti värikkäämpää (varsinkin kieleltään) kuin ne mitä ruudulle valittiin.

       

      2. Maahanmuuttajanuoret saivat ehdottomasti vähiten puheenvuoroja ja saivat taistella niistä epätoivoisesti. He istuvat molemmat takimmaisessa rivissä, toinen heistä käytännössä näkymättömissä. Ironista kyllä, tämä asettelu kertoo syrjäytymisestä enemmän kuin koko illan keskustelu. Laskekaa itse, jos ette usko. Keskustelu, joka ei ole tasa-arvoinen, ei ole todellinen.

      3. Osanottajat on aseteltu uskomattoman kömpelösti niin, että he kaikki tuijottavat toistensa selkiä ja joutuvat nyrjäyttämään niskansa jos haluavat muodostaa katsekontaktin. Tämä muodostaa hyvin muovisen ja viileän etäisyyden niiden välille, jotka haluavat kommentoida toistensa sanomisia. Vihaiset argumentit ja väittelyt tuntuvat halpamaisilta ja virtuaalisilta, sillä vastustajat eivät näe toisiaan. Tämä näkymättömyys antaa mahdollisuuden halpamaisille heitoille eikä tätä mahdollisuutta unohdeta käyttää. Lisäksi, osanottajia on liikaa. Useat ehtivät avata suunsa kaksi tai kolme kertaa. Kontaktin olemattomuudesta ja puheenvuorojen rajallisuudesta syntyy vaikutelma, ettei koko keskustelu ole todellinen.

      

      4. Se, että Jari Sarasvuo ja rohkea ja kovaääninen äärivasemmistolainen toimittaja istuvat samassa studiossa, ei ole vahinko. Heidän nokittelunsa on odotettavaa mutta erittäin viihdyttävää kuunneltavaa. Sitten alkaa miettimään miten tällainen sattuma pääsi käymään. Sitten ymmärtää, ettei se ollut sattumaa. Tämän huomaaminen oli sydäntäsärkevä kokemus. Heidän sananvaihtonsa on koko illan jännittävintä katsottavaa ja se oli samalla täysin laskelmoitua. A2 ei voinut ottaa riskiä, että keskustelu olisi pelkkää peruslätinää, vaan se halusi varmistaa konfliktin, joka toisi ohjelmaan tuntuvaa jännitettä. Tämä luonnollisesti tekee siitä viihdyttävämmän ja kasvattaa katsojalukuja. Se, että tällaista Aristoteleen Runousoppi kainalossa harrastettua manipulointia ilmenee suomalaisissa ajankohtaisohjelmissa, oli minulle täysi yllätys. Keskustelu, joka on ulkopuolisten tahojen rakentama ja manipuloima, ei ole todellinen. (Ps. Se, että Jari Sarasvuo on edes päästetty keskustelemaan aiheesta, on niin irvokas vitsi, että in facto se itsessään on kenties suurin syy sille, miksi keskustelu ei ole todellinen. Henri Heikkisestä tuskin voin sanoa mitään mitä joku ei olisi jo sanonut. )

      

      5.

      A.Kukaan ei sano mitään uutta. Kukaan ei tunnu edes haluavan sanoa mitään uutta. Kaikki ovat vain telkkarissa, poseeraamassa, keikuttamassa hieman venettä ja myöhemmin dokaamassa YLEn rahoilla. Olen nähnyt yhtä laiskaa väittelyä viimeksi yläasteella. Keskustelun yllä leijuu keskinäisen vihamielisyyden löyhkä ja osanottajien välillä alkaa muodostua vastenmielisen luonnollinen sosiaalinen nokkimisjärjestys. Koko tilanteessa on jotain katkeraa ja surullista. Se ei ole perimmäisten sosiaalisten vaistojen yläpuolella, vaan niistä pahimpien ja myrkyttävimpien joukossa. Keskustelussa on heikkoja, hiljaisia, erikoisia ja rauhallisia. Sitten on voimakkaita, kovaäänisiä, typeriä mutta itsevarmoja. Eikä yksikään näistä onnistu sanomaan mitään uutta nuorten syrjäytymisestä. Voimakkaat ja kovaääniset pyrkivät viemään keskustelua sivuraiteilla tai muuten vain tekemään numeroa itsestään ja omista uskomuksistaan. Hiljaisten ja rauhallisten varovaisuus estää heitä pääsemästä pintaa syvemmälle. Heistä on muutamia positiivisia poikkeuksia, mutta yleisessä ilmapiirissä (juontajat sekä muut osanottajat) heidän mielipiteensä kuulostavat olevan väärässä paikassa ja katsoja aivopestään kokemaan kyseiset mielipiteet outoina ja pimeinä, epäammattimaisina. Lyhyesti sanottuna, studion nokkimisjärjestys, ylimielisyys, syrjintä ja kiusaaminen, eli sen yleinen ilmapiiri, ei anna tilaa uusille ajatuksille ja ideoille. Se ei ole hedelmällinen kasvualusta ajattelulle, joka voisi ratkaista ongelman.

Jos keskustelu ei synnytä ja hyväksy uudenlaista ajattelua, se ei ole todellinen.

B. Kun ihmiset astuvat kameroiden eteen, he muuttuvat. He astuvat itsetietoisuuden kivuliaisiin syvyyksiin. He jo ikään kuin näkevät edessään valmiin kuvan ja yrittävät väkisin survoa itsensä tämän kuvitellun ihanteen sisään. Samalla heidän pitäisi ajatella tärkeitä sosiaalipoliittisia kysymyksiä. Näiden kahden luonnollinen yhdistäminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Televisio vääristää todellisuutta, sillä se tuo keskustelutilanteeseen intressejä ja ulottuvuuksia, jotka pitäisi kaiken terveen järjen mukaan pitää keskustelutilanteen ulkopuolella. Puhumattakaan taloudellisesta paineesta, joka liittyy kaikkeen mikä television vaikutuspiirissä tuotetaan. Jos keskustelutilanteessa aletaan miettiä katsojalukuja, peli on menetetty. Jos keskustelutilanteessa yksikin keskustelija miettii tekeekö seuraava kommentti hänestä idiootin koko kansakunnan silmissä, peli on menetetty.  Tai paremmin sanottuna, se on television oma todellisuus, joka valtaa studion kun kamerat käynnistyvät ja muuttaa ihmiset elottomaksi rekvisiitaksi, joka ei vahingossakaan käyttäydy luonnollisesti. Kamera tuo mukanaan välittömän valheen ja epätodellisuuden ilmapiirin, joka valtaa kaiken minkä se vangitsee. Siksi on erikoista edes vaatia televisio-ohjelmalta rehellistä ja substantiaalista panosta syrjäytymiskeskusteluun. Se ei ole mahdollista kyseisessä formaatissa. Mikään televisiossa ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä todellista ja siksi tämä keskustelu ei ole todellinen. 

Kirja/ À la recherche du livre perdu 2

Jatkan kirjanmetsästystä kaiken terveen järjen vastaisesti( voisin olla, esimerkiksi, koulussa samalla hetkellä). Miksi ihmisen, joka ei ole OCD-diagnoosin vanki, ainakaan tietääkseni, pitäisi jahdata yhtä (laajemmassa mittakaavassa triviaalia) esinettä yhdessä maailman kiireisimmistä ja huonolla säällä helvetillisimmistä kaupungeista, vaikka hän voisi istua samaan aikaan lämpimässä bistrossa juomassa (suhteellisen) halpaa viiniä ja yrittää ylittää kielimuuria paikallisen tarjoilijan kanssa (kuulin vasta myöhemmin, että jälkimmäinen on Pariisissa melko lailla ’’turha luulo’’)?

No, tässä yksi selitys. Kuten varmasti kaikki ovat asian kokeneet, nähtävyyksien kiertäminen on äärimmäisen ristiriitaista puuhaa. Tällainen tähtäys-laukaus-lataus-tähtäys-asenne nähtävyyksiä kohtaan on toki tehokasta mutta suoraan sanottuna kummallista. Totta, esimerkiksi Grand Palais tai Invalidesin puisto ovat vaikuttavia vaikka niiden kohdalle osuisi vessahädän viimeisillä epätoivoisilla sekunneilla. Yksi seikka kuitenkin tulee katsojan ja kohteen väliin. Tarkoituksellisuus. Pitkällä tähtäimellä tämä alkaa tuntua siltä, kuin turisti leikkisi kuurupiiloa kaupungin nähtävyyksien kanssa. Näkijä/löytäjä voittaa. Nähtävä alistuu häviäjänä katseelle, joka sekin muutamassa sekunnissa laskeutuu ja lässähtää samoille urautuneille piirteilleen. Tässä on jotain syvästi antiklimaattista. Tuntuu kuin hävinnyt nähtävyys olisi nyt voitettu vihollinen, josta ei enää koskaan, koskaan, tule ystävää. Tämä johtuu siitä, että emme ole vain sattuneet sen kohdalle vaan tarkoituksella metsästäneet sen esiin. Plus, kun jonkin näkemistä odottaa, arkijärkikin sanoo, että mieli luonnollisesti paisuttelee odotuksen kohteen sellaisiin mittoihin, että itse asia ei voikaan olla muuta kuin jonkinasteinen pettymys.

Tästä johtuen olen huomannut, että jonkin taskuun mahtuvan kohteen metsästäminen, oli se sitten kuinka absurdi tahansa (seuraavaksi kengännauhat), on huomattavasti elävämpi tapa nähdä ja kokea kaupunki. Niin, kaupunki, jota olen kuullut kuvailtavan mm. seuraavalla fraasilla: ’’Maailman ärsyttävin suurkaupunki.’’ Mutta nyt huomaan, että kyseinen ärsytys on ilmeinen erityisesti nähtävyyksien metsästäjälle, joka (joskus kirjaimellisestikin) ryöstetään jok’ikisellä etapilla. Kun metsästää vaikkapa kirjaa, eksyy nopeasti sivukujille ja niiden saartamille saarekkeille (yleensä minipuisto, jota reunustavat pienet liikkeet), kohtaa uutta ja tuntematonta, mielessään vain tämä yksi asia. Kun toimittaa kyseistä missiota, suuremmatkin nähtävyydet tuntuvat huomattavasti mahtavammilta, sillä niiden kauneutta voi pysähtyä ihailemaan rauhassa, ilman, että tarvitsisi jonottaa neljääkymmentä minuuttia karjamaisen turistivirran kanssa katsomaan jotain, josta ranskalaiset tuntevat yhtä paljon kansallisylpeyttä kuin minä tunnen hernekeitosta. Kun seikkailee jonkin triviaalin tarpeen perässä, kaupunkia ei pyri valloittamaan. Sen pyrkii tekemään kodiksi.

Joka tapauksessa, nappaan RER-junan päästäkseni Seinen eteläpuolelle, Luxembourgin puiston viereen. (Mainittakoon sivumennen, että RER eroaa Metrosta sikäli, että RER halkoo kaupunkia neljässä suunnassa, muistuttaa enemmän varsinaista junaa ja pysähtyy harvemmin, ollen siten huomattavasti nopeampi. Kaiken edellä mainitun kivuuden torpedoi se, että RER-junat ovat usein seis lakkojen vuoksi, ne haisevat, ovat huonosti valaistuja, niistä kuulee kaikenlaisia väkivaltalegendoja, jne. Ne ovat kansanjunia, joissa rikkaampaa väestöä ei ymmärrettävistä syistä näy.) Viimeinen toivonkorsi on San Fransisco Bookshop, Rue Le-Petit-Prince. Kaikki edellä mainittu kitinä ja kiirastulimainen itsereflektio palkitaan viimein, sillä kyseinen katu on kaikille putiikkien ystäville varsinainen paratiisi ja suosittelen sitä täten kaikille kaupungissa piipahtaville.

Katu viettää jyrkästi alaspäin (ei välttämättä sattumaa, että San Fransisco Co. on tällä kadulla) ja on pullollaan kirjakauppoja ja ravintoloita. Kiinalainen kirjakauppa, japanilainen kirjakauppa, egyptiläinen kirjakauppa, ’’muinaisten kirjojen’’ kauppa… Katu kuulostaa yhdeltä niistä El Dorado-tarinoista, jotka aina hyväksyy karikatyyrimäisenä liioitteluna muttei todellisuutena (sillä silloin joutuu kysymään itseltään kivuliaan kysymyksen: miksen ole siellä?). Olen hämmentynyt mutta iloissani, että olen löytänyt yhden näistä pikkukaduista, joista Pariisi on kuuluisa mutta jotka tuntuvat olevan jyrkästi harvenevaa lajia. Humanistin karikatyyri voisi esim. käydä syömässä sushia ja poiketa tämän jälkeen Filosofiseen Kirjakauppaan (oikeasti yhden kaupan nimi) ja miksei sen jälkeen Elokuvakijakauppaan.

Kun pääsen itse kirjakauppaan, se on kuin Tamperelainen Lukulaari mutta yhdessä kerroksessa. Kirjoja on pinottu tornimaisiksi pinoiksi ja auta armias jos tornin keskivaiheilta on erotettava mielenkiintoinen teos ilman että koko roska romahtaa kuin Etelätorni ikään. Amerikkalainen harmaa herrasmies istuu niin syvällä tiskin pinojen takana, etten näe hänen suutaan kun hän puhuu. Etelätorniläppä käy mielessäni, mutta myyjän kansallisuuden huomioon ottaen se tuntuu melko lailla erittäin härskiltä. Hän ei suostu puhumaan muutamaa fraasia enempää ranskaa, varsinkaan kun kuule minun lausuvan DFW väkisin väännetyllä brittiaksentilla (brittiaksenttia on hauskaa mutta täysin idioottimaista matkia, tiedän). Aluksi kuulostaa siltä, että tämäkin librairie on vesiperä, mutta yllättäen kirja löytyykin hyllystä, vieläpä juuri sinä 2006 nid. painoksena, jota etsin. On vaikeaa salata innostustani, mitä myyjä ei tunnu ymmärtävän pitäessäni käsissä yli tuhatsivuista jargonpitoista älykköproosaa. (Huom. Jälkikäteen huomioituna ymmärrän kyseisen skeptisyyden, sillä kyseinen teos painaa niin pirusti, että sen pitäminen kaksin käsin silmien edessä todella sattuu. Plus, teosta lukiessa on pidettävä yhtä laajaa tietosanakirjaa jatkuvasti käsillä, joten kieltämättä kirjan ostamisesta aiheutunut ilo tuntuu hieman absurdilta, sama kuin tanssisi OED:n (Oxford English Dictionary) kanssa kotiin. Mutta kyllähän jotkut löytävät todellista nautintoa gradunsa kirjoittamisesta.)

Vaikka olen käynyt Pariisissa nopeilla turistipyrähdyksillä (en tosin vieläkään E-tornilla), tämä edellä kuvailemani hetkittäin ärsyttävä mutta usein hyvin antoisa etsintä on suonut eteeni parhaita hetkiä tässä kaupungissa. Näillä oudoilla reissuilla olen saanut paremmin kosketusta siihen miltä tuntuu todella asua Pariisissa. Näiden tuntemusten jälkeen Sacre-Coeurin tuijottaminen tuntuu auttamatta väljähtäneeltä ja jalat suuntaavat kuin automaattisesti kohti niitä järjettömiä seikkailuja, jotka polttavat hermostoon rikkaan mentaalisen kaupunginkartan.

Ps. Olen käynyt vaihdon aikana kerran Pariisin ulkopuolella, Normandiassa. Tältä reissulta oli paljon kuvia, mutta erään epäonnisen metroepisodin jälkeen voin sanoa vain että kyseisistä kuvista nauttii tällä hetkellä joku pariisilainen rosmo ja että kirjoitan tästä (kieltämättä hyvin erikoisesta) reissusta myöhemmin.