sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

La fête de la musique 21.6

Passant mes derniers jours à Paris, j'ai vu pour la première fois la ville renaître comme le phènix des cendres. Paris, c'est une ville completement grise pour sept mois de l'année, une ville de chaux sous la pression de l'histoire, étouffée par la muséification et son prestige. Mais, comme une métropole moderne, Paris se battre contre l'inevitable, donc il reste des choses vivantes, comme la fête du milieu de l'été. L'atmosphère est devenue libéré et légere comme une plume, parfois j'ai pu me déplacer partout dans la ville sans toucher le trottoir avec mes pieds. L'effet simple qui construit l'experience d'une ville vivante, c'est la possibilité de trouver par hasard de la musique qui te plaît à chaque coin de rue, sans un plan, sans rien que du temps et une ville immense et cacophonique. Pour quelques heures, Paris m'apparaît comme un patient qui a regagné sa santé pour une nuit de l'été. Cela me rappelle beaucoup de la culture finlandaise, renaissant tous les étés pour une vie survolté et maniaque pour quelques mois, juste pour retomber dans la même état catatonique de l'hiver.

Après ayant parlé avec plusieurs gens francais pendant la soirée, je me suis convaincu du lien véritable entre les festivals finlandais et les pareils en France. Dans toutes les deux, il y a l'ésprit d'échapper le quotidien engourdi et surtout en France, de s'éloigner de la rigidité et de la hiérarchie si inhérent dans une culture vieille.        
Il reste quand même une sorte de distance dans la féstivité francaise. Les gens les plus immersés dans l'ésprit de la nuit que j'ai croisé étaient pour la plupart originalement du Sud, ayant arrivées à Paris chassant du travail ou n'importe quoi. Pour eux, la fête de la musique m'apparaît d'être la chaine pour soulager la légèreté inhérent dans les régions au Sud plus proche des cultures latines, c'est-à-dire l'Espagne et l'Italie. Evidemment, la distance entre les cultures des climats chauds et Paris est immense, géographiquement et spirituellement. C'est pour ca que la fête de la musique serve comme une arme utile pour exorciser la haine et les frustrations si evidentes à Paris, le capitale en train de mourir. Ca ne m'étonne pas si un jour un historien propose que les dernieres traces de la vie vraiment réelle à Paris étaient celles comme la fête de la musique.  

torstai 20. kesäkuuta 2013

Musiikin päivä (Pariisi 21.6)

Ikoni ja viini, minä kierrän vieraat verbit, kullan syntagmat heijastusten moninaisuudesta, kuvista, jotka kiertävät seiniä, heijastusten kiertoradalla he istuvat ja lukevat, lukevat tarinoita, joista miljoonat kirjaimet kulkevat ohi, tuntemattomat merkit ja niiden tuntemattomat pimennot, onkalot, kierteet, ne versiot minusta, jotka noissa pimeissä metsissä odottavat. Minä olen elävä ja yhteydessä moninaisuuteen, joka liikkuu jalkojeni alla ja ilmassa, joka virtaa hiuksieni läpi.  Kaiken mahdollisen keskellä haluan vain pysyä yhtenä, kasassa. Haluan tarttua esineeseen ja yllättyä. Olen vespertiini, yöeläin, joka herää eloon vasta kaupungin hiljentyessä.

 The mind is a body moving through space. – Eve Sweetser

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Lontoo, muistiinpanoja 2/2

Meille oli kerrottu, että squat muuttuu lauantaina bilehelvetiksi, joten varasimme sängyt hostellista Swiss Cottagen lähistöltä. Hostellimme oli erikoinen, kartanomainen rakennus, jossa pitkiä käytäviä rytmittivät raskaat puuovet. Meitä kahta rinkkaselkää tervehti muutama rautahaarniska matkallamme huoneeseemme. Huoneessa tapasimme kaksi kanadalaista reissaajaa, jotka olivat pysähtyneet Lontooseen matkallaan pieneen Venäläiseen kylään. Ilmeisesti toinen heistä työskenteli lentoemäntänä ja hänellä oli tuttavia kyseisessä kylässä. Ilta-aurinko painoi laseja näkökenttäni laitamilla kun kyselin elämästä Kanadassa. Jälleen kerran kävi toteen sanonta, että matkalainen ei ole koskaan yksin. Vaikka rähjäinen olomuotoni heijastui kummankin matkaajan kasvoilta hienoisena epäilyksenä, puhuimme pian keskenämme rennosti ja avoimesti. Matkalla ei ole salattavaa.    

Päätimme katsastaa squatin juhlat ja pian istuimmekin Alexin makuuhuoneessa neljän muun asukin kanssa. Yksi heistä oli unkarilainen poika, jonka kasvoilla viipyi hetkittäin tietty Neal Cassady-tyyppinen hulluus. Hänen silmänsä keinuivat punaisina enkä ehtinyt kysyä mikä hänet toi Budapestistä hyperkalliiseen Lontooseen. Tai edes mitä hän teki elääkseen. Hänen täydellisessä itsetietoisuuden puutteessaan oli jotain pohjattoman typerää ja ihailtavaa. Huoneessa oli myös mykkä puolalainen ja kaksi ranskalaista. Ranskalaiset kiteyttivät hyvin ristiriitaisen suhtatutumiseni koko kansakuntaan: toinen oli kiinnostava ja avoin, toinen oli yksinkertaisesti syvältä. Huoneessa tupakansavu kiemurteli yläpuolellamme puhuessamme elämästä Lontoon kaduilla. Ilmeisesti kuitenkin Lontoon elämänrytmiin pääseminen oli ulkomaalaiselle helpompaa kuin vastaava operaatio Pariisissa. 

Samanaikaisesti allamme rakennuksen kahdessa ensimmäisessä kerroksessa elettiin reivien omaa psykotrooppista maailmaa. Laskeuduimme alas talossa, josta oli hetkessä tullut yökerho. Kyseinen paikka oli infernaalisin missä olen koskaan ollut. Jos haluaa hieman vainua kokemuksen laadusta, Gaspar Noen elokuvat antavat esimakua. Sydäntäpysäyttävät teknon, dubstepin, industrialin ynnä muiden musiikkilaatujen variaatiot täyttivät labyrinttimäiset käytävät. Jokaisella huoneella oli oma musiikkityylinsä, kuin musiikin seisova pöytä. Käytävät risteilivät rikollisia, narkkareita, 13-vuotiaita kapinallisia, vaihtoehtoporukkaa sekä jos mitä normaaliin katukuvaan istumatonta sakkia. Lyhyesti: elämäni oudoin ilta. Risteilimme huoneesta toiseen turisteina, jo lähtökohtaisesti etäällä palavasta labyrinttimaailmasta. Silti, aistiyliherkkyydellä varustetun matkaajan ei tarvitse kuulua joukkoon voidakseen elää tuota kokemusta vailla tottumuksen sumeutta, raikkaana ja terävänä.

Seuraavana päivänä päädyimme Camdeniin. Camden on Lontoon boheemimpaa aluetta, jossa on paljon ravintoloita, pubeja ja toreja. Risteilimme krääsätorien sokkeloissa tunteja, hypistellen satoja paitoja ja pikkuesineitä hajamielisin silmin. Camdenin torit olivat kuin arkinen, kuolettavan länsimaalainen ja kalpea versio aikaisemman illan villeistä sokkeloista, joissa yliannostus oli vain ajan kysymys. Camden oli turvallinen ja työväenluokkainen kortteli, jonka varrella oli mukava juoda kahvit ja jatkaa Ghost World-tyylistä nollasukupolven läpänheittoa. Mutta aikaisempien kokemusten valossa se oli tylsä enkä lopulta edes ostanut mitään. Istuimme pitkään Blues-baarissa (jonka nimi oli Blues Bar, aina huono merkki), josta oli tullut trendimesta. Meidän aikanamme ravintoloiden ''sielu'' tai vähemmän kornisti sanottuna omalaatuisuus on piirre, jonka kuolee silmissä. Katselin ravintolan seiniä ja saatoin melkein nähdä kuinka ne hiljaa kalpenivat, lakkasivat sykkimästä ja jäykistyivät ympärillemme kuin luuhäkki. Aloin masentua siitä, kuinka mahdottoman pieniin koloihin geeniemme muistama, vihlova ja täyttävä, epätoivoinen ja ekstaattinen elämä on paennut. Heti auringon noustessa aavemaailma peittää kaupungin haaleilla väreillä ja ulkoaopetelluilla ilmeillä. Lontoo sunnuntai-iltapäivänä: kuolemanpelosta on tullut pakkomielle ja siksi kuolema ei ole koskaan ollut yhtä läsnä.  

Maanantaina nukuimme myöhään ja aloitin päivän mandariinilla ja tupakalla rakennuksen katolla. Katselin pilvien etenemistä maailmanpyörän yllä ja laskin autoja, jotka ohittivat alla virtaavan kadun. Mielessäni kävi avartava  ajatus, jonka olen sitemmiten unohtanut. Muistivihot on keksitty juuri tätä varten (sana 'muisti' on itse nimessä). Muistan hetken Trafalgarin aukiolla, kahvin ja keskustelut yli-ihmisistä, joita tunnemme: kauniit, älykkäät, lahjakkaat (sekä kysymys: ovatko he yleisesti ihailtuja vai vihattuja? vastaus: julkisesti ihailtuja, salaa vihattuja). Myöhemmin päivällä kävimme luonnontieteellisessä museossa (olen aina halunnut käydä, mutta en aikaisemmilla Lontoon reisuilla ole saanut aikaan). Museo on upea kokonaisuus, joka on rakennettu valtavaan katedraalimaiseen rakennukseen. Kalliohyppijä varasti huomion muiden nisäkkäiden keskeltä, pieni, heiveröinen antilooppi, jonka sorkat toimivat kuin kirurginveitset ja joka ei koskaan liukastu. Museo todisti jälleen kerran, että luonnontieteiden suoman perspektiivin rooli ihmisen henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä on vähintään yhtä tärkeä kuin taiteen vastaava.

Illalla hyvästelin kaverini ja kiipesin Pariisin junaan. Matkalla passintarkastaja kysyi olenko kuullut Paavo Nurmesta ja kertoi olevansa Suomi-fani. Junassa mietin, että näinä päivinä vanha kunnon inertiantarpeeni oli kellahtanut vastakohdakseen: kun olin paikoillani, kun olin paikassa, jonka tunsin kuin omat taskuni, aloin hitaasti kiemurrella penkilläni, aloin ahdistua ja muuttua kivuliaan itsetietoiseksi. Aloin tuntea niskassani sen puristuksen, jonka vain vihamielinen ympäristö voi synnyttää. Tiesin, että ainut lääke olisi lähteä uudestaan, nousta junaan ja olla matkalla, erossa, kaukana, kesken, yläpuolella, alapuolella, päämäärätönnä, elävä vailla elämää. Lyhyesti sanottuna, olin jäänyt koukkuun, taas.    

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Lontoo, muistiinpanoja 1/2


Matkustin huhtikuussa Lontooseen Eurolines-yhtiön junalla. Kyseinen Pariisi-Lontoo-väli on ihanteellinen, sillä se ei ole turhan kallis ja matka kestää ainoastaan 2h30. Junan kerätessä vauhtia matkustajien henkäykset tuntuivat vaeltavan käytäviä itsenäisinä ja tiheinä kuin savuverkostot. Alitimme kanaalin kello 9.00. Junan syöksyessä tunneliin oli kuin se olisi ammuttu avaruuteen: pimeys painoi ikkunoita kuin kuumuuden paimentama öljy. Tunnelmaan sopivasti vieressäni istuva ranskalaistyttö puhkesi itkemään kesken matkan ja pakeni vessaan. Myöhemmin hän nukahti ja nojasi minuun unissaan, lukiten allekirjoittaneen jokseenkin epäluonnolliseen asentoon. Jälleennoustessamme Lontoon ankeille perämaille, jätteiden ja kiskosuoniston keskelle, vietin jonkin aikaa unen ja valveen rajamailla, ratkaisten erään henkilökohtaisen ongelman, johon en paneudu tässä sen yksityiskohtaisemmin. Mietin legendaa, joka ennustaa mitä tapahtuu kun linnut jättävät Lontoon. Sanon vain, että ei ole ongelmaa, jota junamatkan aikana koettu hallusinatorinen ilmestys ei voisi ratkaista.

Pancrass-St.Cross asemalla vaelsin karjamaisen massan mukana lähimpään metroon. Jonkinlaisena junafriikkien metrovastineena huomasin ensimmäisenä kuinka huomattavasti mukavampi mutta samalla sieluttomampi Lontoon metro lopulta on. Lontoon metro muistuttaa avaruussukkulaverkostoa, jossa pienet, aneemiset muovikapselit ammutaan vuoron perään muurahaispesän eri piireihin. Pariisin metrossa mikä tahansa on mahdollista, Lontoon metro on kuin sairaala, jossa kuoleman rinnalla mikään ei enää vaikuta poikkeavalta. Silti viihdyn paremmin jälkimmäisessä, mistä kehitin välittömästi jonkinlaisen kriisin ja aloin jo valmiiksi kullata mielessäni Pariisin metron boheeminsekaista kauneutta ja synkronoitua kaaosta. Nousin maan pinnalle Green Park-asemalla tavatakseni matkakumppanini puistossa. 

Vaihdettuamme kuulumisia lähdimme majapaikkaamme, vallattuun toimistorakennukseen Waterloon lähellä. Tapasimme isäntämme, Alexin, Nicolas Cagen näköisen kanadalaisen, jonka pitkä, rehottava parta ja ilmiselvä suihkupaasto tekivät hänestä uskomattoman karismaattisen ilmestyksen. Alex oli opiskellut aikoinaan itsensä maisteriksi Toronton yliopistossa, pääaineenaan ilmeisesti arkeologia, keski-ajan historia ja muinaiset kielet. Tämän jälkeen hän oli saanut tarpeekseen, pakannut reppunsa ja lähtenyt maailmalle. Hän oli viettänyt jonkin aikaa Vietnamissa, Thaimaan saaristoissa, Intiassa, Espanjassa ja sitemmiten Lontoossa. Hän oli välillä asettunut, tehnyt hieman hommia ja lähtenyt jälleen matkaan. Hänen silmissään oli loputtoman uteliaisuuden ahneus ja avoimuuden vesikauhu. Hän asui vallatun talon viidennessä kerroksessa, entisessä kopiohuoneessa. 

Me saimme majapaikan erään venäläisen tytön huoneesta (joka omisti ilmeisesti huoneita eri ''squateissa''), josta löysin loppuunkulutetun runokirjan, joka oli ylittänyt useamman valtion rajan levottoman taiteilijan taskussa. Jätimme reppumme ja lähdimme tutkimaan taloa. Viiteen kerrokseen mahtui paljon hulluutta, syrjäytyneisyyttä, neroutta ja levotonta kuolemaa. Kävimme läpi pimeitä käytäviä, joiden varrella toimistohuoneiden ovet ammottivat avoimina. Kurkatessamme sisään, näimme patjoja, vaatteita, ruskeatahraisia tyynyjä, satunnaisesti muutaman pannun ja kattilan. Useammassa huoneessa oli meneillään juhlat, johon kaikki kerroksen halukkaat ja sosiaaliset olivat kerääntyneet puhumaan lähipäivien koettelemuksista. Usein puhuttiin keinoista selviytyä ilman rahaa ja siitä, mitä oli viimeksi varastettu. Eräs toinen kanadalainen nainen, levottomuuden arpeuttama päiväkotiopettaja, opetti meidät varastamaan koruja ja vaatteita. Joku taisi kysyä miksi hän varastaa, hän vastasi: ''I don't like paying for things''. Totesimme, että kuollut rakennus oli oikeasti hyvinkin elossa. Ihmiset, jotka tapasimme, olivat köyhiä, vailla tulevaisuutta, älykkäitä mutta tuomittuja. Heidän tuomionsa oli kyseenalaistaminen, halu opettaa elämänsä kautta yhteiskuntansa epäoikeudenmukaisuus. Iloinen marttyyritalo, jossa kuollaan nuorina. 

Perjantai-illan vietimme ympäri kaupunkia flaneeraten. Valo taittoi kummallisia kuvioita Thamesin aaltoilevaan vahaliinaan. Ottaessani postikorttikuvia postikorttikamerallani, mietin omaa postikorttimieltäni ja kuinka vaikeaa mitään oli nähdä postikorttimaailman takaa. Ehkä se johtui vain unettomasta yöstä tai junassa käydystä episodista, mutta aloin pohtia miksi sen maailman, joka kutsuu meitä sanotun ja kirjoitetun takaa, joka on käsittämisen tuolla puolen, miksi sen maailman kutsuhuuto on heikentynyt, kuin joku olisi menettänyt uskonsa ja sulkenut oven perässään. Loppuillasta tutkimme Sohon katuja ja pakenimme lagerille ahtaaseen mutta lämminhenkiseen pubiin, jossa opin enemmän englantilaisesta mielenlaadusta kuin turistikujilla kävelemällä. Noina hetkinä Lontoo oli kuin hobittila Pariisin synkkämielisyyteen verrattuna. Eräs vaihtokaverini, alunperin Leedsistä kotoisin oleva, oli aikaisemmin lähettänyt minulle uutisartikkelin, jossa kerrottiin Lontoon keskustassa tapahtuneesta murhasta. Ilmeisesti jengien välisten riitojen tuloksena 16-vuotiasta poikaa oli jahdattu pitkin Lontoon ydinkeskustaa ja kiinni saataessa hänet oli silvottu miekoilla. Oli mielenkiintoista säilyttää yhtä aikaa mielessään miekkoja heiluttelevat nuorukaiset ja Sohon lämpimältä vaikuttava tunnelma. 

Nukuttuamme myöhään toimistohuoneen lattialla, lähdimme viettämään piknikkiä Green Parkin, vaatimattomasti mutta ihanteellisen avarasti suunnitellun puiston kentille. Tässä vaiheessa kävi ilmi Lontoon tähtitieteellinen kalleus: saimme kaikki evästarvikkeet (hedelmiä, pari leivosta, täytetyt patongit ja suklaata) reilulla kahdellakymmenellä punnalla, eli yli kahdellakymmenelläviidellä eurolla. Jokin kummallinen Pariisista pakenemisen ilo ja Lontoon uudelleenlöytämisen jännitys tekivät piknikistä loistavan kokemuksen. Katselimme perheiden hyörinää ja pohdimme mitkä kokemukset virittävät persoonallisuuden siihen vireeseen, josta se enää vain kovin vaivoin pakenee. Kuten aina ennenkin, se, ettei minulla ollut kotia, sai minut rentoutumaan ennenkokemattomalla tavalla. Join kahvia ja poltin tupakan, joka maistui siltä kuin jokainen puru olisi vaeltanut eri maailmankolkasta, kuljettaen mukanaan tuhansia tarinoita.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kevättä rinnassa

Kevät on rantautunut Pariisiin. On erikoista huomata kaupungin muuttavan kasvojaan päivä päivältä. Ihmiset hymyilevät enemmän, tyylikkäät muoti-erkit tekevät jälleen pukeutumisesta silkkaa matematiikkaa, lapset kirmaavat patonkiensa kanssa kaduilla (kyllä, tämä on yksi klisee koko kaupunki tähän aikaan vuodesta), nuoret ostavat muina miehinä sikspäkkejä (tai ''sextettejä'') hienosto-alueiden minimarketeista ja menevät kittaamaan niitä Seinen rantaan, kadulla katsotaan silmiin ja joku haluaa jopa aloittaa keskustelun. Mikä paikka tämä on?

Kevään aikana olen kuluttanut aikaani ties missä riennoissa. Olen kiristellyt hampaitani vintage-vaatekaupassa (taisin olla ainoa mies koko kaukalossa), käyttänyt päätäni tylppänä aseena punk-keikan pitissä (olkapääkin nyrjähti kivasti kun joku tyttö hyppäsi lavalta yleisön sekaan kuudetta kertaa putkeen), hämmästellyt tee-se-itse-vessan mekaniikkaa Pariisilaisessa squatissa, nukkunut hylätyn toimistorakennuksen konttorin lattialla Lontoossa (myös squat), tehnyt ''vanity-roundin'' Latinalaiskorttelissa uudet kledjut päällä, juonut puisto-oluet hyvässä seurassa Tuileries puistossa, hämmästellyt New Wave-musiikkia ranskalaisten goottien ympäröimänä jne. Huhtikuun alussa sain vihdoinkin lähdettyä Lontooseen. Tuo reissu oli sen verran omituinen, että se ansaitsee oman postauksensa. Sanottakoon kuitenkin nopeasti, että pidin Lontoon tunnelmasta huomattavasti enemmän kuin Pariisin vastaavasta. Lontoo on rentoutunut, nuorekas, ruma, työväenluokkainen (tiettyjä alueita lukuunottamatta) ja elävä, siinä missä Pariisi on konservatiivinen, jännitteinen ja söpö. Suosittelisin ehdottomasti Lontoota vaihto-kohteeksi, ellei se olisi tähtitieteellisen kallis. Jos yleinen hintataso jatkaa kohoamistaan Euroopassa, meillä on parhaimmassa tapauksessa edessämme uusi vallankumous kahden tai kolmenkymmenen vuoden sisään. Sellainen on tunnelma Pariisissa ja Lontoossa. En edes halua kuvitella millainen se on vaikeasti velkaantuneissa maissa, kuten Espanjassa ja Kreikassa.

Tässä kuvia keväisestä Pariisista. Enjoy!
















Mielenosoitus


Sunnuntaina Pariisissa järjestettiin mielenosoituksia homoseksuaalien adoptio-oikeuden puolesta ja sitä vastaan. Olen adoptio-oikeuden kannalla, siispä menin sitä vastustavien mielenosoitukseen. Kyseisellä porukalla ei yllättäen ollutkaan sarvia ja hiilihankoja. Hyvä ettei, sillä heitä oli arviolta yli 100 000. Ranskalaiset osaavat osoittaa mieltään: kyseinen ''manif'' oli itsessään pienoisfestivaali, jossa oli musiikkia, tanssia, kirkkaita värejä, sieluamurskaavan jykevät bassot ja taitavaa retoriikkaa (lempparini oli ''emme ole voimakkaimpia, mutta ainakin meillä on kivaa!''). Tämä on vielä absurdimmpaa kun otetaan huomioon, että porukan kannat olivat jossain määrin fasistisia. Joka tapauksessa, vietin aurinkoisen sunnuntaini lampaan vaatteissa vihollisjoukkueen keskellä ja se oli yllättävän hauskaa.