On est tous pareils

Mitä on omistaa äidinkieli? Äidinkielen ymmärtämisen avain piilee itse nimessä. Äidin kieli. Tämä kieli ei itse asiassa ole alunperin ''kieli'', sillä se ohjaa ajatteluamme jo ennen kuin fysiologinen kieli alkaa muodostaa sanoja ja lauseita ymmärrettävästi. Äidinkieli on todellisuuden hahmottamista Toisen, äidin/ruokkijan, erillisyyden ymmärtämisestä lähtien. Kielen suoma ajattelutapa on kuitenkin alunperin sidoksissa Toisen ruumiillisuuteen, johon myös lapsi on ollut niin kauan sidoksissa. Lapsen juuret eivät ole kielessä vaan kehollisessa yhteydessä, sanattomassa yhdessäolossa.

Äidinkieli muodostaa siis alkujaan ajattelun ensimmäiset rakenteet ollen samalla hyvin konkreettinen kieli, kehollisuuden ilmaus ja Toisen erillisyyden kauhu. Lapsi oppii yhdistämään todellisuuden ja kielen aluksi hyvin konkreettisesti, pian myös abstraktisti, Toisen tuella ja avustuksella. Kuitenkin lapsi on menettänyt alkuperäisen yhteyden, jossa kieli on tarpeeton, mikä aiheuttaa kauhua. Yhdestä on tullut Minä ja Toinen ja jotain on pielessä tässä uudessa järjestyksessä. Sillä Minä ei ole täysinäinen, täydellinen, Minä kaipaa. Silti kieli on uusi mahdollisuus luoda, enemmän tai vähemmän etäinen, yhteys maailmaan ja toisiin kanssakommunikoijiin. Tämä ristiriita, turvan menettämisen suru ja uuden löytämisen riemu, luovat sen ytimen, josta äidinkielen suvereeni hallitseminen ja rikas ymmärtäminen ovat peräisin.

Olen ajatellut paljon kieliä ajatusrakennelmina, joiden vaihtaminen (jopa kuten paidan) on haasteellista muttei mahdotonta. Äidinkielen oppimisen käynnistävät syvät traumat, menetys ja sen vahvistama kommunikaation himo ja ekstaasi, ovat korvaamattomia. Silti on mahdollista, että äidinkieli ei ole ihmiselle paras itseilmaisun kieli, ainakaan tunteiden ja luovan työn pohjana. Olen pitkään etsinyt kuvausta tälle ilmiölle löytämättä osuvaa termiä, kunnes eräs kaverini heitti hatusta sanan ''tunnekieli''. Tämä on osuva termi, sillä kyse on nimenomaan tunteista tai ''sielunliikkeistä'' jos ruvetaan kaunokielisiksi. Äidinkielen hallinta on rikkainta ja täsmällisintä jokaisella tasolla, sillä sen opetteluun sijoitettua aikaa ja kokemusta on vaikea ylittää. Silti toinen kieli, olkoon se ruotsi, englanti tai vaikkapa japani, voi mahdollisesti uudelleensynnyttää ihmisen tavalla, jonka huomasi mm. Samuel Beckett adoptoidessaan ranskan toiseksi kielekseen. Vieraan kielen avulla näkee todellisuuden uudella tavalla, joka mahdollistaa Minän ulkopuolisuuden ilmaisun rikkaalla tavalla. Pitäytyessään äidinkielessään ihminen muuttuu eräällä tavalla sokeaksi todellisuudelle ja ennen kaikkea kielelle itselleen. Uuden kielen adoptoiminen, ja varsinkin sen kautta tapahtuva itseilmaisu, laajentaa mielen käsittämään useita maailmassa olemisen tapoja, jotka sisältävät kunkin kielen kantaman kulttuuriperinnön.

Uudessa kielessä on mahdollista löytää äänteet, sanat ja rakenteet, jotka soittavat omaa tunnemaailmaa uudella tavalla. Usein tämä liittyy oman tunnemaailman ja vieraan kielen rakenteiden vaikeasti selitettävistä vastaavuuksista. Joskus se liittyy lapsuuden muistoihin, joihin vieras kieli ankkuroituu ja joiden vahvoja tunteita sen harjoittaminen elvyttää. Usein kyseessä on vain se, että uuden kielen opettelu ja omaksuminen pakottaa jälleenlöytämään kielen essentian. Kieli on työväline, kuten vasara, mutta se on myös ajattelua ja tunteita, taidetta, rumuutta ja musiikkia. Se on mahtipontisesti sanottuna koko todellisuus, sillä ilman kieltä emme erota todellisuutta sisäisestä maailmastamme, maata jalastamme. Vaikka toista kieltä on vaikea syventää ja täydellistää samassa mittakaavassa kuin äidinkieltä, vastustan syvästi niitä väitteitä, että luova kirjoittaja voi luoda täysipainoista taidetta vain omalla äidinkielellään, koska se on hänen ''terävin kynänsä''. Vaikka äidinkieli sisältää alkuperäisen trauman, toinen kieli itse asiassa toistaa sen.

Uuden kielen opettelu toistaa ne ulkopuolisuuden, avuttomuuden ja riemun tunteet, jotka olemme varhaisissa kehitysvaiheissa kokeneet. Maailma ei ole enää uusi mutta sen hahmottaminen uuden ajattelujärjestelmän puitteissa mahdollistaa uudet ideat, uudet itseilmaisun muodot. Joillekuille nämä uudet muodot ovat tervetulleempia kuin äidinkielen suomat. Kenties äidinkieleen liittyvä sokeus, automatisoitunut kielenkäyttö, luutuneet metaforat ja merkin-merkityn monotoninen kyseenalaistamattomuus vangitsevat luovia persoonia, kenties jopa heidän tietämättään. Esimerkiksi Nobel-voittaja Samuel Beckett koki äidinkielensä englannin ilmaisukielenä, joka vei häntä kirjallisella urallaan tielle, jota hän ei halunnut seurata. Siispä hän valitsi hallitsemiensa saksan, italian ja ranskan väliltä ranskan, sillä hän koki sen toisaalta omaa ajatteluaan ja estetiikkaansa paremmin vastaavaksi, toisaalta hänen kokemusmaailmaansa ja kielen hahmottamista eniten rikastuttavaksi. Tai kuka tietää mitä hemmettiä hän tunsi. Ranska tuntui hänestä hyvältä ja hän alkoi elää elämäänsä ranskaksi. Ei sen kummempaa.

Olemassaolo on vankila. Sen monotoninen, riuduttava hyörinä ei pysy koskaan aloillaan samanlaisuudessaan. Silti, olemassaolo on kieltä. Elämien rakentaminen ja ylläpitäminen eri kielillä on kuin valaisisi koko typerän sirkuksen pimeitä nurkkia, ja löytäisi yllättäviä tuttavuuksia, joiden kanssa pitää seuraa loppuun asti. Elämän epätoivoisen pitkäveteisyyden vangit voivat tätä kautta ymmärtää todellisuuden pysymättömyyden. Vieraiden kielten kautta eläminen on olemassaolon keksimistä uudelleen ja uudelleen. Lohduttavaa kyllä, jokaisen kielen loputtomien erikoisuuksien ja varianssien juurilta voi löytää ne samat kehollisuuden ja kaipuun traumat, joista jokainen on aloittanut elämän tikapuiden kiipeämisen.

Kielen uudelleenlöytäminen mahdollistaa  kielen perustavanlaatuisen surullisuuden (Toisen menttäminen) ymmärtämisen, joka puolestaan mahdollistaa, että adoptoitu kieli ei ole pelkkä arkisen kanssakäymisen mahdollistava väline, vaan kenttä, jossa tunteet saavat virrata ja lyödä aallonmurtajiin millaisina haluavatkaan. Silloin se ei ole ulkoa opeteltu, vaan elävä kieli, jonka kautta koetaan olemassaolo uuden pohjan kautta. Siinä tapauksessa se muistuttaa äidinkieltä, mutta päin vastoin kuin monet väittävät, se ylittää äidinkielen, sillä se on lähempänä tuoreita tunnekokemuksia, se sisältää expatriate-elementin ja se on samalla uudistanut, tuuletettu ja pöyhistetty käsitys kielen ja todellisuuden suhteesta. Mikä tärkeintä, se opettaa kielten yhtäläisyyksistä ja yhteisistä juurista, jaetun muiston avuttomuuden ja epätoivoisen yhteydenjanon ajoilta. Maailmassa on arviolta 7000 kieltä, kaikki luotu todellisuuden kaaosta vastaan ja yhteisymmärryksen puolesta. Juurilta katsottuna olemme kaikki samanlaisia.    

Kif-kif

Sekavan jouloman jälkeen palasin takaisin Pariisiin. Saatuani elämäni sekaisin useammalla tavalla kuin uskoisi voin vain todeta, että jollain ironian terävällä kaarteella kaupungista on tullut minulle henkireikä. Vaikka olen turisti, ''kärpänen kuolleen olennon päällä'', olen täällä tuntematon ja vapaa ennenkokemattomalla tavalla. En ole vapaa kaupungin vimmaisesti promotoimasta materialismista mutta olen vapaa niistä elämän rakenteista, joita synnyinkulttuurini on minuun valanut. En ole vapaa misantropiasta mutta olen vapaa oletuksista. Elämäni on katkennut tähän kaupunkiin, ja se voi jatkua mihin suuntaan tahansa, missä muodossa tahansa. Olen huomannut, kuinka monimuotoinen, muovautuvainen ja syvästi tuntematon on kokonaisuus, joka on nimetty elämäksi. Ellei se olisi sietämätöntä, voisimme totutella myöntämään, ettemme tiedä siitä yhtään mitään.

Neljän kuukauden Pariisin oleskelun jälkeen voisin yrittää luonnostella pientä yhteenvetoa syksystä. Aloitetaan banaalista toteamuksesta: se meni nopeasti. Aika suurkaupungissa menee valitettavan lujaa kyytiä. Seuraavaksi muutama syy. 1. Ellei käytä tolkuttomasti takseja ja maanalaista, kaupungissa tulee käveltyä paljon. En ole juurikaan urheillut Pariisissa, sillä (omasta mielestäni) ei ole tarvinnut. Se, että otat haltuun jonkin alueen Pariisissa, vastaa helposti kahta juoksulenkkiä päivässä. Tämä johtaa siihen, että yöunet venähtivät ainakin allekirjoittaneella yhdeksään - kymmeneen tuntiin. Tähän kun vielä ynnätään kieroutunut vuorokausirytmi (neljältä nukkumaan), päivät alkavat  vilistä silmissä. 2. Paris 8 -yliopistossa yksi luento kestää kolme tuntia. Jos päivässä on kaksikin luentoa, on niiden jälkeen suhteellisen kypsä tekemään mitä tahansa muuta kuin ottamaan kaupunkia haltuun. Vaikka tekisi hyvin vähän kursseja (mikä onkin Erasmuksille suositeltavaa jo ihan perus mielenterveyssyistä), niihin uppoaa leijonanosa päivistä. Sen lisäksi jonkin hetkellisen mielenhäiriön tuloksena otin suoritettavakseni kaksi epävakaan amerikkalaisen opettajattaren elokuvakurssia, joilla sain pientä esimakua millaista on elää mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa. Toisaalta kokemus lähinnä kirvoitti käsittämättömän määrän naurua, sillä näiden kurssien seuraaminen oli kuin jumalanpalveluksen seuraaminen hapoissa: kyyninen panssarisi on yhä läsnä, mutta vain muutamalla varpaalla.

3. Vaikka Pariisin syksy on pääosin aurinkoinen, lokakuun lopulla sää alkaa olla jo niin harmaa, että suomalainen ei pääse tuntemaan tyydyttävää paon elämystä. Suurin ero on se, että lämpötila Pariisissa laskee harvoin nollan alle, eli lumesta on turha unelmoida. Valitettavasti valojen kaupunki oli siis suuren osan ajasta sateinen ja harmaa, ja allekirjoittanutta vitutti. Pakko on tosin myöntää, että tuulisena ja märkänäkin Pariisi on yksi pirullisen kaunis kaupunki. Onneksi jo kotikämpässäni on sen verran hyvä ambiance, että sinne jäi mielellään pitämään sadetta ja maistelemaan viinejä yhtä prosenttia vihaavan vasemmistolaisen kanssa. Sivumennen sanoen, jos yhden asian korottaisin syksystä yli muiden, se olisi keskustelut. Olen monta kertaa ollut pelastamassa maailmaa ja jopa muuttamassa Kanadaan, kunnes olen tullut tajuihini ja vajonnut takaisin apatiaan. 4. Pariisin tunnelmasta voisin kirjoittaa puolisen tuhatta sivua, mutta sanottakoon lyhyesti, että se on uuvuttava. Kaupunki antaa paljon mutta vaatii hintansa. Yksi pahimmista vaihdon aikana kohtaamistani ongelmista on ollut energiahukka. Usein tekisi mieli lähteä luennon jälkeen konserttiin, näyttelyyn tai baariin, mutta mielessä on lähinnä teekuppi ja hyvä kirja. Keveys on käsite, jonka kaupunki tuntee vain viikonloppuiltaisin. Toisaalta, niille, joita kiinnostaa matkailla muualla Ranskassa, Pariisi on täydellinen tukikohta, josta voi pimeinä aikoina paeta etelään Rivieralle. Rivieralla vierailleena ja sieltä miesprostituoidun näköisenä palanneena en ole innostunut siellä käymisestä, mutta Ranskan pohjoisosissa on tiettyä ruraalia ja aavemaista charmia.

Eniten aikaa on lopulta mennyt kouluun, mikä on tosin kehittänyt kielitaitoani, mutta tuntuu muuten niin ajanhukalta muihin kulttuurikokemuksiin nähden, että nimeän sen suurimmaksi mokakseni. Täten suosittelen kaikkia tulevia erasmuksia jättämään kurssit minimiin ja yksinkertaisesti elämään. Itse en ole siinä lahjakas, mutta luulisin että suurin osa ihmisistä on ja siksi neuvonkin kaikkia Pariisin vaihtareita heittämään kouluhuolet hevon helvettiin ja ottamaan osaa visaan, jonka nimi on ''Mitä pidät Ranskalaisesta kulttuurista?''. Pelin pelaaminen on vaikeampaa kuin mitä nimi kertoo, sillä itse olen pelannut neljä kuukautta ja olen vasta alkanut hieman hahmottamaan pelin henkeä. Jossain vaiheessa lopullinen vastaus on lyötävä lukkoon ja näytettävä kaverille, eikä se tule olemaan helppoa. Ranskalainen kulttuuri on ristiriitojen kulttuuri, ja sen purkaminen on vuosien homma. Vuodessa raapaisee vain pintaa. Yksi kysymys, joka itseäni kiinnostaa, on: Miksi juuri ranskalainen kulttuuri on synnyttänyt kymmenittäin legendaarisia ajattelijoita ja lähes kaikki lempifilosofini? En ole sen lähempänä vastausta nyt kuin saapuessani tänne.

Mitä ajattelen Pariisista nyt? Pariisin filosofia on julman individualismin irvikuva, seisovaa vettä. Kaupunki on elävä todiste siitä julmasta kuilusta, joka on auennut valistusajan filosofian, romantiikan iltaruskon ja meidän toivottomien päiviemme välille. Pariisin itsetietoinen, nenäkäs ja hedonistinen fasaadi on kuolinnaamio, jonka alla elämän ja välittämisen pesäkkeet kuolevat nälkään. Tämä on oman edun tavoittelun kaupunki. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tähän filosofiaan pitäisi sopeutua kuin koira, joka kellahtaa selälleen. Sen dokumentointi, sen keskellä eläminen, on erikoinen ja kiehtova kokemus. Pariisi on (toivottavasti) loppumaisillaan olevan, pimeän ajan korkeimpia linnakkeita, jonka kaduilla käveleminen on kuin jonkin rappeutuneen imperiumin haastamista, silmästä silmään.

Tunne vihollisesi.
             

Ensimmäiset päivät 3

Palloiltuani Pariisin ahtailla betonikäytävillä sen tarpeellisen Kiirastulen tiimalasillisen verran, päädyin lopulta The American Church of Paris:in ilmoitustaulun äärelle. Siellä mainostettiin huonetta kolmiosta Montparnasselta. Ilta oli vielä sellainen, että Invalidesin upealla aukiolla oli Erasmus-opiskelijoille tähdätyt tutustumiskekkerit ja mietin useampaan kertaan jos jättäisin tavaksi tulleen ilmoitustauluskannauksen siltä päivältä väliin ja vajoaisin postmoderniin apatiaan kaikenmuotoisten eurooppalaisten kanssa. Päätin kuitenkin pinnistää vielä kerran ja käydä toteamassa tilanteen. Sieltä otin mukaani numeron, johon soitin seuraavana päivänä ja sain lopulta asunnon. Saatuani numeron talteen, menin piknikille, repäisin tiiviin kännin, lauleskelin CMX:n kappaleita Seinen varrella, puhuin huonoa ruotsia ja todistin aamuyön taksissa elämäniloisen kauniin tanskalaistytön laulunlahjoja. Saatoin jossain vaiheessa lakata kokonaan puhumasta, sillä jäin pakkomielteisesti junnaamaan muuttuneen mieleni äärelle: aloin pitää kaupungista.

Aika todella kultaa muistot. Tuolta hädän täyttämältä ja raivoisalta ajalta muistan lähinnä sen ruosteen värin, johon Pariisi oli kastettu noina viikkoina. Aurinko kuivatti kivetyksiä voimakkaana ja kauniina, kuin elokuun alun aurinko Suomessa. Tuohon väriin sisältyy aina jotain haikeaa ja ikuista, kuin ensimmäisiin koulupäiviin lämmittävässä auringossa, jota viileä tuuli jo hillitsee. Iltaisin lämmin kaupunki eritti erilaisia jätteiden, eritteiden, ruokien ja parfyymien tuoksujaan mitä erilaisimmissa yhdistelmissä, kunnes hajuaisti muutti lopullisesti Pariisin kanavalle, jossa yhtäkkiä sen pienestä talvisesta umpikujasta avautui tuhat säiettä kohti taivasta ja kohti maanalaisia tunneleita. Lyhyesti, Pariisi tuoksui ja eli tuolloin voimakkaasti. Se oli vihamielinen kaupunki, joka katsoi minua nenänvarttaan pitkin, kun minä taas ihailin sitä polvillani, kuin koira herraansa. Tein kaiken mitä se halusi ja käski. Vanhana esteetikkona en voi olla lipsumatta Pariisin pinnallisuuden ja naurettavuuden tiedostamisesta yksinkertaiseen visuaaliseen nautiskeluun, joka kyseisessä kaupungissa saa hetkittäin orgastiset mittasuhteet. Sellaisen nautinnon sokeudessa ajautuu kauas itsestään, kohti mielen ja aistien äärirajoja. Lyhyesti, ajoittain oli siis myös ihan kivaa. 

Seuraavana päivänä istuskelin vallatun taloni sisäpihalla tupakilla ja soitin aikaisemmin saamaani numeroon. Mukava naishenkilö sopi kanssani samalle päivälle näyttöajan. Olin jo päättänyt luistaa kielikurssiltani, jossa olin jo ehtinyt nolata itseni ranskan taidoillani ja todistaa itselleni jo tietämäni, nimittäin, että Erasmus-vaihto on pelkkä valtava kansainvälinen treffipalvelu, jossa ujot ihmiset ovat yhtä tervetulleita kuin kärpäset jälkiruokatortun päällä. Siispä jätin menemättä kouluun ja lähdin asuntonäyttöön. Matkasin krapulaisena kuumassa metrossa 15. piiriin ja metsästin reitin isolle sisäpihalle, jota reunustivat uudet, 90-luvun kerrostalot.  Astuin sisään kauniiseen (ensi silmäykseltä ilmiselvästi perheen omistamaan) neliöön (ilmoitus oli väärinkirjoitettu). Minua tervehtivät viisikymppinen ranskalainen pariskunta ja heidän sympaattinen poikansa. Minulla esiteltiin asunnon perältä kolmentoista neliön huone, jossa oli parisänky, kirjahylly, työpöytä ynnä muuta hyödyllistä. Vuokra oli aikamoinen, mutta kämpässä oli toimiva suihku ja vessa (ei itsestäänselvyys täälläpäin), astianpesukone, pesukone, ilmainen nettiyhteys, täysin varusteltu keittiö, iso olohuone, näkymä Montparnasse-tornille, jne. Koko homma vaikutti liian hyvältä ollakseen totta.

Asunnonhakijan haastattelu on tilanne, jossa hakija helposti palaa muistoissaan lapsuuteensa. Se on tilanne, jossa on täysin avuton, toisen kriittisen katseen silppurissa. On vain kaksi vaihtoehtoa: joko sinusta pidetään tai sinusta ei pidetä. Paljon tärkeyttä makaa näiden kahden vaihtoehdon päällä. Reilusti kohonneelta vaikuttava lämpötila, kramppaavan suora ryhti, jo lähes mahdottomuuksiin yltänyt itsetietoisuus, käsien tärinä, kielen kankeus ynnä muut tekevät tilanteesta jotain mitä Dante olisi voinut kirjoittaa kärsiessään ummetuksesta. Mutta lopulta sain sen vaikutelman, että vaikka varallisuustietoni herättivät ristiriitaisia tuntemuksia, pariskunta piti minusta ja voisin ainakin tuon illan rentoutua sen illuusion vallassa, että he valitsisivat minut. Sitten, täysin puskista, he kysyivät haluaisinko muuttaa asuntoon seuraavana aamuna. Hermostossani käväisi pieni sähkömyrsky, joka laantui nopeasti ja sain sanotuksi: kyllä. Kyllä, kiitos, haluaisin muuttaa tänne.

Seuraavana iltana olin kantanut matkalaukkuni huoneeseen, jossa minua odotti rasia suklaata ja varta vasten minulle ostetut uudet lakanat. Myöhemmin illastin perheen kanssa olohuoneessa. Puhuimme ranskaksi Pariisin elämästä, Ranskan poliittisesta tilanteesta ja Suomen roolista maailmalla. Minun oli vaikea puhua Suomesta, kuin olisin joutunut puhumaan suhteesta, joka oli vasta juuri lakannut särkemästä. Koitin pitää ranskankielisen ilmaisukykyni joten kuten kasassa, joka lopulta onnistui yllättävän helposti, ja vain siitä syystä, että olin iloinen. Olin tehnyt töitä leponi eteen ja viimein sain sen. Löysin vihamielisestä kaupungista lämpimiä ja rakastavia ihmisiä, joista yhden kanssa piakkoin ystävystyin kunnolla. Aivan kuin jälleen kerran pieni uskon virtaus olisi injektoitu muuten kuivettuneeseen ja kuolleeseen organismiin. Sen voimin elin syksyn yli Pariisissa, kieltäytyen uskomasta, että maailmassa on mahdotonta selvitä olemalla ''mukava''.