Valot/Les lumières

(Kuvat ovat stock-materiaalia, sillä olen hukannut kamerani. Pyrin lisäämään autenttistakin materiaalia jossain vaiheessa.) Yritän tästedes kirjoittaa joitain blogipäivityksiäni ensin suomeksi ja sitten vähän lyhyemmin ranskaksi.

Tänään pääsin pitkän kuumetaudin jälkeen vihdoin ylös sängystä ja takaisin kaupungin kaduille. Olin viettänyt viimeiset neljä päivää kovassa ja tajuntaa laajentavassa kuumeessa. Oli melko erikoinen kokemus olla neljän seinän vankina Pariisissa. Ulkona kokonainen suurkaupunki sykkii ainutkertaisine tapahtumineen ja muutoksen lupauksineen, itse vietin vaihtovuottani katsomalla huonoja elokuvia, sillä keskittymiskykyni ei riittänyt muuhun. Muuten, jos elokuvaa pystyy seuraamaan neljänkymmenen asteen kuumeessa, tämä tarkoittaa samalla sitä, että kyseinen elokuva on erittäin huono ja eloton, lyhyesti sanottuna vuoden 2000 jälkeen tehty elokuva. (Elokuva taiteenlajina kuoli vuonna 2000.) Samalla sain paljon aikaa miettiä itseäni, maailman topografiaa ja mahdollisia tulevaisuuden suuntauksia. Seuraava lause ei yksinkertaisesti toimi suomen kielessä, siksi kirjoitan sen englanniksi: Got pretty high from that fever.

Lähiviikkoina olen harrastanut vähän kaikkea jazzklubista irkkubaariin, Latinalaiskorttelin leffateattereista Pikku-Intian (Intialaiskortteli Pariisissa) selvittämiseen. Kaikkein sykähdyttävin kokemus tapahtui kuitenkin tänään, kun kävelin Tuileriesin puistossa ja pitkien sadepäivien jälkeen avasin sieraimeni odotetulle poutapäivän leikkisälle ilmalle. Tuileries oli yllättävän rauhallinen, kuin pikkukylän kokoontumispaikka: vanhuksia, perheitä, nuoria, kaikki pelaamassa, keskustelemassa, torkkumassa. Lämmin kommunikaatio voittaa kylmän catwalk-ilmeettömyyden, mikä ihme Pariisissa. Kaupungissa, jonka metrossa ihmiset näyttävät siltä kuin antaisivat puukosta jos heitä katsoo turhan pitkään, on hienoa nähdä ihmisiä vilkkaina ja eloisina syysauringossa.

Istuin puiston länsipäähän, josta aukeaa näkymä mm. E-tornille ja Champs-Élyséelle. Vieressäni ihmiset lukivat kirjojaan antamatta minkään häiritä älyllistä harjoitussarjaansa. Edessäni häärivät joukko kuvaajia kameroineen ja haulikkomikkeineen, saa nähdä pääsenkö minäkin Loreal-mainokseen sellaisena vakiomietiskelijänä, joita turistit niin kovasti Pariisista etsivät. Joka tapauksessa, yhtäkkiä pilvimassa murtui ja vihreänkeltainen valomassa laskeutui rakennusten takana kuin usva pilvien puhkeamien tahtiin. Värisävy kuulostaa epämiellyttävältä mutta todellisuudessa se oli mitä miellyttävin, kuin kelluva patina, ruosteen oranssi savu, joka saartoi E:n kuin mikäkin tuomiopäivän tuli. Katselin tuota valon liikettä, pilvien ratkeilua ja umpeutumista puoli tuntia. Tultuani tajuihini ajattelin miten hienoa on saada mahdollisuus keskellä Pariisia unohtaa hetkeksi ympäristönsä ja sukeltaa sisäänsä, ajatuksiinsa, joiden rikkautta taivaan ihmeet vain heijastavat. Se ei olisi mahdollista ilman sitä ihmeellistä valoa, joka on ilmeisesti juuri Pariisin syksylle ominaista. Nyt uskon Edith Piafia, Pariisin taivaassa ja sen värimaailmassa on jotain hyvin omalaatuista. Jos olisin maalari, olisin myös oikeassa paikassa.

Ihmiset miettivät paljon elämän merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä ja sitä kuinka paljon eri asioita on nähtävä ja tehtävä, jotta elämä tuntuisi hyvin käytetyltä. Olen miettinyt näitä asioita jo liikaa. Tänään kuitenkin tunsin saavuttaneeni pienen ratkaisun katsellesani maisemaa edessäni. Ajattelin, että jos edes kerran olet kokenut vilunväreitä meren valtavuuden äärellä, herkistynyt villin luonnon keskellä, tuntenut jonkin itseäsi suuremman kulkevan lävitsesi tuulen lailla ja antanut sinun sekunnin murto-osan ajan nähdä maailmamme ulkopuolelle, jos olet kerran kokenut jotain itseäsi suurempaa aivan vierelläsi, elämäsi ei ole mennyt hukkaan. On mahdollista tuntea tuo toinen maailma, joka viestii meille tällä tavalla, ja sen kautta tuntea kuolemattomuus jo tällä puolen elämää.

Je vais essayer à ecrire un part de mes écritures dans mon blog en finnois et àpres plus simplement en francais. M'excusez des fautes de grammaire, je vous en prie. Je suis encore en train d'apprendre.

Aujourd'hui, j'étais en train de faire une petite promenade à travers du jardin des Tuileries quand je me suis arrêté devant le paysage consistant de la Tour Eiffel, les arbres entre Tuileries et Champs-Élysées et le ciel. Il y avait des gens avec des caméras et microphones, peut-être je vais figurer dans une publicité pour Loreal comme le vieux penseur représenté dans les rêves des touristes et ex-intellectuels. Avant tous, la plupart de mon temps ici a été plus ou moins dur et plein des défis. Les moments comme ca me fait plus à l'aise parce que ca me prouve que il y a de la place et du temps à se calmer et à plonger en ses rêves personnels. Subitement, sous le ciel pollué par Paris j'ai vu la lumiére tomber comme jamais avant. J'ai vu des nuances du jaune, du vert et du orange. J'ai vu les pommes du ciel déchire en morceaux le tissu d'air vespertin. Pendant une demiheure j'ai seulment regardé le passage des nuages. J'ai compris que il y a trop discussion sur le sujet si on vis sa vie pour rien. Si, juste une fois, on se sent quelquechose plus grand que soi-même et on la fait confiance, la vie n'est pas pour rien.

Revision

Blogimerkintöjäni lukiessa olen huomannut liittyneeni kerralla siihen kymmenien vaihtokertomusten tasapaksuun virtaan, jotka keskittyvät negatiiviseen, hulluun ja erilaiseen, vaikka olisi niin paljon kerrottavaa mahtavasta, kauniista, voimakkaasta ja humalluttavasta. Miinuksista on vain helpompaa kirjoittaa, piste. Viha ja ärtymys hellivät luovuutta, rakkaus on sanojen tuolla puolen. Hyvistä hetkistä ja onnellisuudesta ei kirjoiteta, sillä ne halutaan elää.

Tänään kävin koulun sijasta kävelemässä Allee des Cygnesin puistossa. Siellä myös entinen idolini Samuel Beckett käyskenteli niin tiheään, että nimesi sen suoraan upeassa näytelmässään Ohio Impromptu. Cygnes on kapea mutta pitkä saareke Seinen keskellä. Vesi kohisee molemmin puolin pitkää puistokäytävää. Sille pääsee poikkeamalla Bir-Hakim-sillalta, jonka pitäisi olla tuttu jokaisella Marlon Brando fanille, portaat alas.

Kävellessäni Cygnesiä pitkin etelään minut valtasi lämpö ja etäinen kaiho. Se oli kuin usko, uskon kalpea aavistus, en tiedä mitä kohtaan. Kenties omaa selviämistäni kohtaan. Ymmärsin, että minun on seurattava uskollisesti Pariisin kertomusten muotoa siinäkin, että kaiken ikävän ja murskaavan jälkeen kuorin auki sen, mikä on kasvanut kaiken tuhoutuneen alla hitaasti mutta sitkeästi. Siispä, vaikka olen saanut Pariisilta turpaan useamman kerran, jos kaupunki olisi vähänkään halvempi, en epäröisi hetkeäkään asettua ja aloittaa uutta elämää täällä.

Pariisin kengät

J'aimerais vous raconter une petite histoire.

Pariisissa hyvät kengät ovat elinehto. Ne tossut, joilla astuin tämän kaupungin kaduille ensimmäisen kerran, ovat kolmen viikon jälkeen entiset riekaleet. Pariisissa ravaaminen on melkoisen hardcore tuotetesti, jonka läpäisevät vain Vietnam-veteraanin hiellä ja verellä voitelemat viidakkobuutsit, eivät Denim-läpyskät, jotka ostin neljälläkympillä alennusmyynnistä.

Pohjustan tätä kertomusta muutamalla seikalla. Ensinnäkin, vihaan shoppailua. Vaatteiden ostaminen on minulle samaa osastoa kuin siivoaminen: se on hyvä hoitaa kerralla ja mahdollisimman nopeasti pois alta niin koko asiaa ei tarvitse ajatella taas vuoteen tai pariin. En ymmärrä ihmisiä, jotka pääsevät ilmiselvästi jonkinlaiseen pieneen pilveen kiertäessään vaatekauppoja. Toisekseen, olen asunut Pariisissa pian kuukauden enkä ole vielä kertaakaan kunnolla shoppaillut. Koen shoppailun uhkaavana kielimuurin vuoksi mutta vielä merkittävämpi huolenaihe on se, että tapani mukaan palkitsen itseni epämiellyttävästä vaateshoppailusta ostamalla kymmenen kirjaa. Tämä yhtälö johtaa lopputulemaan: hyvästi ERASMUS-apurahat. Pariisissa alkaa kuitenkin olla päivä päivältä kosteampaa, joten minun oli pakko käyttää eräs keskiviikkoilta kenkien etsimiseen.

Normaalille ihmiselle kenkien ostaminen olisi tapahtumana niin banaali, että sitä tuskin muistaisi tuntia kauempaa. Toisaalta minulle arkisten asioiden hoitaminen ja elämän materiaalinen ylläpito on aina ollut niin vaikeaa, että koen kaupassa käymisenkin melkoisena viidakkoseikkailuna. Onko tämä hyvä vai huono asia, sitä en ole koskaan ratkaissut.

Ajattelin, että varmin tapa löytää kengät on suunnata Les Hallesin metropysäkille, josta pääsee nousemaan suoraan Pariisin kuuluisimpaan ostoshelvettiin (olen tämän kielikuvan velkaa T. Rantaselle). Tiesin mitä on luvassa, mutta luonteeni masokistisuudesta johtuen ajattelin, että kun mennään helvettiin niin mennään sitten ihan pohjakerroksiin asti. Les Halles on sanoinkuvaamaton paikka. Se on enimmäkseen maan alle kaivettu ostoskeskus, joka muistuttaa labyrinttiä. Loputtomilla kujilla vaaniva Minotaurus on luottokunnan edustaja. Les Halles on niin laaja, että sille on tehty oma karttansa. Se on niin laaja, että käytävät on merkattu katukilvin. Vaikka tunnen itseni jatkuvasti jälkeenjääneeksi Pariisissa, en ole koskaan tuntenut itseäni niin rantojen kulkijaksi märissä tossuissani, kuluneessa nahkatakissani, kynsikkäissä ja nappikset korvissa hyvin pukeutuneiden ja rikkaiden pariisilaisten keskellä.

Sekoiltuani tarpeeksi ympäri loputtomia ostoskujia imeydyin sisään pieneen miestenvaateliikkeeseen. Löysin viimein kengät, jotka näyttivät täydellisiltä. Parin tunnin etsinnän jälkeen niiden yllä tuntui hehkuvan usvaisena pieni aura, joka kutsui minua lopettamaan tämän pirullisen sirkuksen ja häipymään takaisin 15.piirin turvaan. Hikoillen kuin sika, änkyttäen ja idioottimaisesti hymyillen kysyin myyjättäreltä olisiko kengistä kokoa 44, huonolla ranskalla tietysti. Tämä oli jostain syystä varma että 43 sopisi minulle ja käski minut saksalaisittain tomerasti koittamaan kenkiä. Ihme kyllä, kengät sopivat ja välittämättä hinnasta tai merkistä pistin ne tiskiin. Nyt mietin onko 60 euroa liikaa kengistä. Ostan kenkiä harvoin, en hahmota ollenkaan yleistä hintatasoa. Toisekseen en tiedä on merkki kuinka kestävä. Toisaalta kengät tuntuvat jalassa siltä kuin ne kestäisivät luotisateen, joten olen toiveikas.

Pariisi on opiskelijalle kallis mutta ei palkansaajalle sen kalliimpi kuin Tampere, Helsinki tai Berliini (vuokria lukuunottamatta). Erityisesti alle 26-vuotiaat selviävät monista illanviettotavoista puolella hinnalla. Siksi olen fantasioinut työn hankkimisesta täältä. Olisi hienoa päästä arjen rytmiin kiinni palkansaajana, mikä on opiskelijan vuorokausirytmillä mahdotonta (tänään heräsin puoliltapäivin). Tosin mielekkään työn löytäminen papereillani on mahdotonta ja ilman mielekästä elämänsuuntaa Pariisin loputtomiin nautintoihin kyllästyy melko nopeasti.

Pariisissa on lämmin, puut rapistelevat tulenpunaisia lehtiään ja kadut tulvivat auringosta. Laskudun päivittäin Rue Volontairesia pitkin ja edessäni nousee E-torni. On myönnettävä, että vihaan Suomen syksyä ja se on käynyt vuosi vuodelta vakavammaksi uhaksi terveydelleni. Silti, en voi välttää hetkittäisiä koti-ikävän puuskia. Vaikka Suomen ilmapiiri on kasvattanut minusta sisäänpäinkääntyneen ja aran, se on silti ilmapiiri, jonka tunnen parhaiten ja jossa olen yhä kiinni juurillani. Kukaan ei voi olla täysin kosmopoliitti. Jokainen kantaa lapsuutensa kotia mukanaan, haavana tai rakkautena.