La fête de la musique 21.6

Passant mes derniers jours à Paris, j'ai vu pour la première fois la ville renaître comme le phènix des cendres. Paris, c'est une ville completement grise pour sept mois de l'année, une ville de chaux sous la pression de l'histoire, étouffée par la muséification et son prestige. Mais, comme une métropole moderne, Paris se battre contre l'inevitable, donc il reste des choses vivantes, comme la fête du milieu de l'été. L'atmosphère est devenue libéré et légere comme une plume, parfois j'ai pu me déplacer partout dans la ville sans toucher le trottoir avec mes pieds. L'effet simple qui construit l'experience d'une ville vivante, c'est la possibilité de trouver par hasard de la musique qui te plaît à chaque coin de rue, sans un plan, sans rien que du temps et une ville immense et cacophonique. Pour quelques heures, Paris m'apparaît comme un patient qui a regagné sa santé pour une nuit de l'été. Cela me rappelle beaucoup de la culture finlandaise, renaissant tous les étés pour une vie survolté et maniaque pour quelques mois, juste pour retomber dans la même état catatonique de l'hiver.

Après ayant parlé avec plusieurs gens francais pendant la soirée, je me suis convaincu du lien véritable entre les festivals finlandais et les pareils en France. Dans toutes les deux, il y a l'ésprit d'échapper le quotidien engourdi et surtout en France, de s'éloigner de la rigidité et de la hiérarchie si inhérent dans une culture vieille.        
Il reste quand même une sorte de distance dans la féstivité francaise. Les gens les plus immersés dans l'ésprit de la nuit que j'ai croisé étaient pour la plupart originalement du Sud, ayant arrivées à Paris chassant du travail ou n'importe quoi. Pour eux, la fête de la musique m'apparaît d'être la chaine pour soulager la légèreté inhérent dans les régions au Sud plus proche des cultures latines, c'est-à-dire l'Espagne et l'Italie. Evidemment, la distance entre les cultures des climats chauds et Paris est immense, géographiquement et spirituellement. C'est pour ca que la fête de la musique serve comme une arme utile pour exorciser la haine et les frustrations si evidentes à Paris, le capitale en train de mourir. Ca ne m'étonne pas si un jour un historien propose que les dernieres traces de la vie vraiment réelle à Paris étaient celles comme la fête de la musique.  

Seinen rannoilta/ Des rives de la Seine

Bretagne 2

Lopuksi kunnianosoitus Googlen blogipalvelulle kömpelöimmästä kuvansiirto-ominaisuudesta mitä olen koskaan koittanut. 

Bretagne 1

Musiikin päivä (Pariisi 21.6)

Ikoni ja viini, minä kierrän vieraat verbit, kullan syntagmat heijastusten moninaisuudesta, kuvista, jotka kiertävät seiniä, heijastusten kiertoradalla he istuvat ja lukevat, lukevat tarinoita, joista miljoonat kirjaimet kulkevat ohi, tuntemattomat merkit ja niiden tuntemattomat pimennot, onkalot, kierteet, ne versiot minusta, jotka noissa pimeissä metsissä odottavat. Minä olen elävä ja yhteydessä moninaisuuteen, joka liikkuu jalkojeni alla ja ilmassa, joka virtaa hiuksieni läpi.  Kaiken mahdollisen keskellä haluan vain pysyä yhtenä, kasassa. Haluan tarttua esineeseen ja yllättyä. Olen vespertiini, yöeläin, joka herää eloon vasta kaupungin hiljentyessä.

 The mind is a body moving through space. – Eve Sweetser

Lontoo, muistiinpanoja 2/2

Meille oli kerrottu, että squat muuttuu lauantaina bilehelvetiksi, joten varasimme sängyt hostellista Swiss Cottagen lähistöltä. Hostellimme oli erikoinen, kartanomainen rakennus, jossa pitkiä käytäviä rytmittivät raskaat puuovet. Meitä kahta rinkkaselkää tervehti muutama rautahaarniska matkallamme huoneeseemme. Huoneessa tapasimme kaksi kanadalaista reissaajaa, jotka olivat pysähtyneet Lontooseen matkallaan pieneen Venäläiseen kylään. Ilmeisesti toinen heistä työskenteli lentoemäntänä ja hänellä oli tuttavia kyseisessä kylässä. Ilta-aurinko painoi laseja näkökenttäni laitamilla kun kyselin elämästä Kanadassa. Jälleen kerran kävi toteen sanonta, että matkalainen ei ole koskaan yksin. Vaikka rähjäinen olomuotoni heijastui kummankin matkaajan kasvoilta hienoisena epäilyksenä, puhuimme pian keskenämme rennosti ja avoimesti. Matkalla ei ole salattavaa.    

Päätimme katsastaa squatin juhlat ja pian istuimmekin Alexin makuuhuoneessa neljän muun asukin kanssa. Yksi heistä oli unkarilainen poika, jonka kasvoilla viipyi hetkittäin tietty Neal Cassady-tyyppinen hulluus. Hänen silmänsä keinuivat punaisina enkä ehtinyt kysyä mikä hänet toi Budapestistä hyperkalliiseen Lontooseen. Tai edes mitä hän teki elääkseen. Hänen täydellisessä itsetietoisuuden puutteessaan oli jotain pohjattoman typerää ja ihailtavaa. Huoneessa oli myös mykkä puolalainen ja kaksi ranskalaista. Ranskalaiset kiteyttivät hyvin ristiriitaisen suhtatutumiseni koko kansakuntaan: toinen oli kiinnostava ja avoin, toinen oli yksinkertaisesti syvältä. Huoneessa tupakansavu kiemurteli yläpuolellamme puhuessamme elämästä Lontoon kaduilla. Ilmeisesti kuitenkin Lontoon elämänrytmiin pääseminen oli ulkomaalaiselle helpompaa kuin vastaava operaatio Pariisissa. 

Samanaikaisesti allamme rakennuksen kahdessa ensimmäisessä kerroksessa elettiin reivien omaa psykotrooppista maailmaa. Laskeuduimme alas talossa, josta oli hetkessä tullut yökerho. Kyseinen paikka oli infernaalisin missä olen koskaan ollut. Jos haluaa hieman vainua kokemuksen laadusta, Gaspar Noen elokuvat antavat esimakua. Sydäntäpysäyttävät teknon, dubstepin, industrialin ynnä muiden musiikkilaatujen variaatiot täyttivät labyrinttimäiset käytävät. Jokaisella huoneella oli oma musiikkityylinsä, kuin musiikin seisova pöytä. Käytävät risteilivät rikollisia, narkkareita, 13-vuotiaita kapinallisia, vaihtoehtoporukkaa sekä jos mitä normaaliin katukuvaan istumatonta sakkia. Lyhyesti: elämäni oudoin ilta. Risteilimme huoneesta toiseen turisteina, jo lähtökohtaisesti etäällä palavasta labyrinttimaailmasta. Silti, aistiyliherkkyydellä varustetun matkaajan ei tarvitse kuulua joukkoon voidakseen elää tuota kokemusta vailla tottumuksen sumeutta, raikkaana ja terävänä.

Seuraavana päivänä päädyimme Camdeniin. Camden on Lontoon boheemimpaa aluetta, jossa on paljon ravintoloita, pubeja ja toreja. Risteilimme krääsätorien sokkeloissa tunteja, hypistellen satoja paitoja ja pikkuesineitä hajamielisin silmin. Camdenin torit olivat kuin arkinen, kuolettavan länsimaalainen ja kalpea versio aikaisemman illan villeistä sokkeloista, joissa yliannostus oli vain ajan kysymys. Camden oli turvallinen ja työväenluokkainen kortteli, jonka varrella oli mukava juoda kahvit ja jatkaa Ghost World-tyylistä nollasukupolven läpänheittoa. Mutta aikaisempien kokemusten valossa se oli tylsä enkä lopulta edes ostanut mitään. Istuimme pitkään Blues-baarissa (jonka nimi oli Blues Bar, aina huono merkki), josta oli tullut trendimesta. Meidän aikanamme ravintoloiden ''sielu'' tai vähemmän kornisti sanottuna omalaatuisuus on piirre, jonka kuolee silmissä. Katselin ravintolan seiniä ja saatoin melkein nähdä kuinka ne hiljaa kalpenivat, lakkasivat sykkimästä ja jäykistyivät ympärillemme kuin luuhäkki. Aloin masentua siitä, kuinka mahdottoman pieniin koloihin geeniemme muistama, vihlova ja täyttävä, epätoivoinen ja ekstaattinen elämä on paennut. Heti auringon noustessa aavemaailma peittää kaupungin haaleilla väreillä ja ulkoaopetelluilla ilmeillä. Lontoo sunnuntai-iltapäivänä: kuolemanpelosta on tullut pakkomielle ja siksi kuolema ei ole koskaan ollut yhtä läsnä.  

Maanantaina nukuimme myöhään ja aloitin päivän mandariinilla ja tupakalla rakennuksen katolla. Katselin pilvien etenemistä maailmanpyörän yllä ja laskin autoja, jotka ohittivat alla virtaavan kadun. Mielessäni kävi avartava  ajatus, jonka olen sitemmiten unohtanut. Muistivihot on keksitty juuri tätä varten (sana 'muisti' on itse nimessä). Muistan hetken Trafalgarin aukiolla, kahvin ja keskustelut yli-ihmisistä, joita tunnemme: kauniit, älykkäät, lahjakkaat (sekä kysymys: ovatko he yleisesti ihailtuja vai vihattuja? vastaus: julkisesti ihailtuja, salaa vihattuja). Myöhemmin päivällä kävimme luonnontieteellisessä museossa (olen aina halunnut käydä, mutta en aikaisemmilla Lontoon reisuilla ole saanut aikaan). Museo on upea kokonaisuus, joka on rakennettu valtavaan katedraalimaiseen rakennukseen. Kalliohyppijä varasti huomion muiden nisäkkäiden keskeltä, pieni, heiveröinen antilooppi, jonka sorkat toimivat kuin kirurginveitset ja joka ei koskaan liukastu. Museo todisti jälleen kerran, että luonnontieteiden suoman perspektiivin rooli ihmisen henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä on vähintään yhtä tärkeä kuin taiteen vastaava.

Illalla hyvästelin kaverini ja kiipesin Pariisin junaan. Matkalla passintarkastaja kysyi olenko kuullut Paavo Nurmesta ja kertoi olevansa Suomi-fani. Junassa mietin, että näinä päivinä vanha kunnon inertiantarpeeni oli kellahtanut vastakohdakseen: kun olin paikoillani, kun olin paikassa, jonka tunsin kuin omat taskuni, aloin hitaasti kiemurrella penkilläni, aloin ahdistua ja muuttua kivuliaan itsetietoiseksi. Aloin tuntea niskassani sen puristuksen, jonka vain vihamielinen ympäristö voi synnyttää. Tiesin, että ainut lääke olisi lähteä uudestaan, nousta junaan ja olla matkalla, erossa, kaukana, kesken, yläpuolella, alapuolella, päämäärätönnä, elävä vailla elämää. Lyhyesti sanottuna, olin jäänyt koukkuun, taas.