Matkustin huhtikuussa Lontooseen Eurolines-yhtiön junalla. Kyseinen Pariisi-Lontoo-väli on ihanteellinen, sillä se ei ole turhan kallis ja matka kestää ainoastaan 2h30. Junan kerätessä
vauhtia matkustajien henkäykset tuntuivat vaeltavan käytäviä itsenäisinä ja
tiheinä kuin savuverkostot. Alitimme kanaalin kello 9.00. Junan syöksyessä
tunneliin oli kuin se olisi ammuttu avaruuteen: pimeys painoi ikkunoita kuin
kuumuuden paimentama öljy. Tunnelmaan sopivasti vieressäni istuva
ranskalaistyttö puhkesi itkemään kesken matkan ja pakeni vessaan. Myöhemmin hän
nukahti ja nojasi minuun unissaan, lukiten allekirjoittaneen jokseenkin
epäluonnolliseen asentoon. Jälleennoustessamme Lontoon ankeille perämaille, jätteiden ja kiskosuoniston keskelle, vietin jonkin aikaa unen ja valveen rajamailla, ratkaisten erään henkilökohtaisen ongelman, johon en paneudu tässä sen yksityiskohtaisemmin. Mietin legendaa, joka ennustaa mitä tapahtuu kun linnut jättävät Lontoon. Sanon vain, että ei ole ongelmaa, jota junamatkan aikana koettu hallusinatorinen ilmestys ei voisi ratkaista.
Pancrass-St.Cross asemalla vaelsin karjamaisen massan mukana lähimpään metroon. Jonkinlaisena junafriikkien metrovastineena huomasin ensimmäisenä kuinka huomattavasti mukavampi mutta samalla sieluttomampi Lontoon metro lopulta on. Lontoon metro muistuttaa avaruussukkulaverkostoa, jossa pienet, aneemiset muovikapselit ammutaan vuoron perään muurahaispesän eri piireihin. Pariisin metrossa mikä tahansa on mahdollista, Lontoon metro on kuin sairaala, jossa kuoleman rinnalla mikään ei enää vaikuta poikkeavalta. Silti viihdyn paremmin jälkimmäisessä, mistä kehitin välittömästi jonkinlaisen kriisin ja aloin jo valmiiksi kullata mielessäni Pariisin metron boheeminsekaista kauneutta ja synkronoitua kaaosta. Nousin maan pinnalle Green Park-asemalla tavatakseni matkakumppanini puistossa.
Vaihdettuamme kuulumisia lähdimme majapaikkaamme, vallattuun toimistorakennukseen Waterloon lähellä. Tapasimme isäntämme, Alexin, Nicolas Cagen näköisen kanadalaisen, jonka pitkä, rehottava parta ja ilmiselvä suihkupaasto tekivät hänestä uskomattoman karismaattisen ilmestyksen. Alex oli opiskellut aikoinaan itsensä maisteriksi Toronton yliopistossa, pääaineenaan ilmeisesti arkeologia, keski-ajan historia ja muinaiset kielet. Tämän jälkeen hän oli saanut tarpeekseen, pakannut reppunsa ja lähtenyt maailmalle. Hän oli viettänyt jonkin aikaa Vietnamissa, Thaimaan saaristoissa, Intiassa, Espanjassa ja sitemmiten Lontoossa. Hän oli välillä asettunut, tehnyt hieman hommia ja lähtenyt jälleen matkaan. Hänen silmissään oli loputtoman uteliaisuuden ahneus ja avoimuuden vesikauhu. Hän asui vallatun talon viidennessä kerroksessa, entisessä kopiohuoneessa.
Me saimme majapaikan erään venäläisen tytön huoneesta (joka omisti ilmeisesti huoneita eri ''squateissa''), josta löysin loppuunkulutetun runokirjan, joka oli ylittänyt useamman valtion rajan levottoman taiteilijan taskussa. Jätimme reppumme ja lähdimme tutkimaan taloa. Viiteen kerrokseen mahtui paljon hulluutta, syrjäytyneisyyttä, neroutta ja levotonta kuolemaa. Kävimme läpi pimeitä käytäviä, joiden varrella toimistohuoneiden ovet ammottivat avoimina. Kurkatessamme sisään, näimme patjoja, vaatteita, ruskeatahraisia tyynyjä, satunnaisesti muutaman pannun ja kattilan. Useammassa huoneessa oli meneillään juhlat, johon kaikki kerroksen halukkaat ja sosiaaliset olivat kerääntyneet puhumaan lähipäivien koettelemuksista. Usein puhuttiin keinoista selviytyä ilman rahaa ja siitä, mitä oli viimeksi varastettu. Eräs toinen kanadalainen nainen, levottomuuden arpeuttama päiväkotiopettaja, opetti meidät varastamaan koruja ja vaatteita. Joku taisi kysyä miksi hän varastaa, hän vastasi: ''I don't like paying for things''. Totesimme, että kuollut rakennus oli oikeasti hyvinkin elossa. Ihmiset, jotka tapasimme, olivat köyhiä, vailla tulevaisuutta, älykkäitä mutta tuomittuja. Heidän tuomionsa oli kyseenalaistaminen, halu opettaa elämänsä kautta yhteiskuntansa epäoikeudenmukaisuus. Iloinen marttyyritalo, jossa kuollaan nuorina.
Perjantai-illan vietimme ympäri kaupunkia flaneeraten. Valo taittoi kummallisia kuvioita Thamesin aaltoilevaan vahaliinaan. Ottaessani postikorttikuvia postikorttikamerallani, mietin omaa postikorttimieltäni ja kuinka vaikeaa mitään oli nähdä postikorttimaailman takaa. Ehkä se johtui vain unettomasta yöstä tai junassa käydystä episodista, mutta aloin pohtia miksi sen maailman, joka kutsuu meitä sanotun ja kirjoitetun takaa, joka on käsittämisen tuolla puolen, miksi sen maailman kutsuhuuto on heikentynyt, kuin joku olisi menettänyt uskonsa ja sulkenut oven perässään. Loppuillasta tutkimme Sohon katuja ja pakenimme lagerille ahtaaseen mutta lämminhenkiseen pubiin, jossa opin enemmän englantilaisesta mielenlaadusta kuin turistikujilla kävelemällä. Noina hetkinä Lontoo oli kuin hobittila Pariisin synkkämielisyyteen verrattuna. Eräs vaihtokaverini, alunperin Leedsistä kotoisin oleva, oli aikaisemmin lähettänyt minulle uutisartikkelin, jossa kerrottiin Lontoon keskustassa tapahtuneesta murhasta. Ilmeisesti jengien välisten riitojen tuloksena 16-vuotiasta poikaa oli jahdattu pitkin Lontoon ydinkeskustaa ja kiinni saataessa hänet oli silvottu miekoilla. Oli mielenkiintoista säilyttää yhtä aikaa mielessään miekkoja heiluttelevat nuorukaiset ja Sohon lämpimältä vaikuttava tunnelma.
Nukuttuamme myöhään toimistohuoneen lattialla, lähdimme viettämään piknikkiä Green Parkin, vaatimattomasti mutta ihanteellisen avarasti suunnitellun puiston kentille. Tässä vaiheessa kävi ilmi Lontoon tähtitieteellinen kalleus: saimme kaikki evästarvikkeet (hedelmiä, pari leivosta, täytetyt patongit ja suklaata) reilulla kahdellakymmenellä punnalla, eli yli kahdellakymmenelläviidellä eurolla. Jokin kummallinen Pariisista pakenemisen ilo ja Lontoon uudelleenlöytämisen jännitys tekivät piknikistä loistavan kokemuksen. Katselimme perheiden hyörinää ja pohdimme mitkä kokemukset virittävät persoonallisuuden siihen vireeseen, josta se enää vain kovin vaivoin pakenee. Kuten aina ennenkin, se, ettei minulla ollut kotia, sai minut rentoutumaan ennenkokemattomalla tavalla. Join kahvia ja poltin tupakan, joka maistui siltä kuin jokainen puru olisi vaeltanut eri maailmankolkasta, kuljettaen mukanaan tuhansia tarinoita.
