Nighttime in P

The light does a cartwheel as we proceed down Rue Descartes, disseminating to surrounding windows and recoagulating into a shread of dense, soiled orange type of parisian light. Our quadrumvirate gets caught up in a mirage of self-satisfied, drunk and tired faces when entering Mouffetard. Tangle of human arms and heads stretching to break the dense, unbearable core of Self. A long walk on the tightrope, the beaming sounds of beasts echoing dread, waiting for us down below. ''Comme tous les touristes!'', exclaims a candidly intoxicated bum with his manly, tall can of Leffe safely tugged between his half-gloves. He starts a strange mantra, echoing the above mentioned phrase about ten times and then withdraws away from us, bowing as he does. He tracks the entrances of different clubs and bars, unable to actually enter in any of them and obviously not-too-heartbroken about such a fact. As we walk in the light not unlike underwater, the stream unites with a salty undercurrent. It's the miasma of tobacco, pot, booze, sex, blood, sweat and  puke. ''Je fais l'amour comme un cheval!'', as we are politely reminded by a yellow collection of predatory faces, their jaws stretching outward as some dangling precipice.

Three hours earlier. I blow a whiff of smoke out of a window, aiming at the inner court of the apartment building. A light at the window on the other side of the yard. When on toes and your torso dangerously tilted out of the window, you can quasiment see the night sky. There are bottles in a row (or occasionally in a perfect cuincunx), posed precociously on a 0,8 m2 cuisine level with no escape except the fall & shreds or the ongoing formation of geographical patterns with their companions in dance. I regain balance and catch a whisk of fresh air, struggling to stay conscious. It is a subcategory of vertigo most commonly known as ''the 15m2 apartment melancholia'' (or, ''the bell jar complex'') that has gotten hold of us, my friend and I. I down a glass of wine and see (to my sincere horror and stupefaction) a picture of Samuel Beckett wearing Gucci. This is P: with your left hand you can open the door, while your right hand is cooking a vegetarian tortilla, while your left foot is writing a thesis and your right foot is mellowing out in the shower. Not to mention your head, with which you can drink and talk bullshit while performing the above mentioned activities. A tiny pocket in the great quarry of steel and rubble.

Five hours later. Sweat and desperation as clear a veil as the red haze of the disco. My vision gets blurry while doing the tango with an extrovert french girl (with a hint of disappointment regarding my dancing skills in her eyes, or might just be my insecurity, never sure). The beautiful french language reduced to a muddy flow of saturated porridge with aggressive and amorous side chords, running between us like a scared child lost in a funfair, exhaling red stench and oscillating wildly between unforgettable beauty and pompous void of the soul. ''Ouai, je suis FINLANDAIS.'' There is a strange mix of on one hand childlike craving for experimentation and liberty and on the other a quiet, lonesome desperation always so apparent, undefinable and firmly anchored to the nightclub experience in general. The forced utilization of body language (as other means of communication are deemed impossible by the infernal volume of the music and the sheer malevolence of the DJ) and eye-contact that makes such a place a near hellish experience for an introvert (near but not totally, hence the compulsion to drag oneself through the same obnoxious experience over and over again ad nauseam). As we exit, meaning my friends and I, the soiled orange has dimmed down, in front of us a sea of burning red dots and mistlike network of frustrated smoke, yawns and singing, relief and rejection. The silent streets of P. carry us homeward, echoing our drunken shouts and wishes. I smoke in chain and aim my rays of exhale as silent prayers at the dim, distantly beautiful buildings. This is the drunken captivity in an insane city, the more insane, the more beautiful.                                     

3 exercises on fallible perception

Champ de Mars. Snow and time weave the beckets of the Eiffel shut with a moist, relieved mist that climbs the structures in a persistent, fatalistic manner, as if to hunt down the still perspiring and warm light that rotates on top. A ball of dancing eyes bustles in the corner of my eye, I move through their curves and trajectories with my hand reached out, gently moving them aside like veils of thought. A snowball flies, then another. The tower surrounded by inches of snow, white arcs crossing each other in mid-air, shouts of children, the ominous, white cloth stifling the sound of their run. The snow moves, it has warmth, it has a heartbeat, it follows and surrounds the feet of the holy spectator who is beyond time, clinging to it, resting his back to it, embracing the warm, beating white cloth that hides the realm of mute earth, the realm of ether where language grows beautiful lianas, in superfluous blossom, sleeping in its evening orchard, the heart of communication honest in its retirement. The park veils itself in silence and white in tortured hope and aspiring to walk hand in hand with time, to chain the two companions to infinite play, to not leave one or the other behind, crying on the shore.

The veil lives, moves, crawls, breathes and perspires to the music of its own frenzied rebellion, its wish to remain, to for once not let what is beautiful disappear. It breathes, you can hear it, it breathes like a bullhorn, it spirals in on itself, it is as tall as the tower, its desperation a fierce weapon against the peripatetic benevolence of time, its will to remain a spear by which it will ascend to touch the shoulders of time. And finally, with cold protruding language and thought, the horizon pining the colored splinters of sunsets, a beautiful battle will smolder for a while and then hush out.      

Rue Falguière. Fallen hair form a complete terrain of feeble, glassy pathways and bridges on the back of my coat, as though the minuscule fractures of a mirror leaped out of their respective habitat and decided to lay their intricate networks on the newfound, subtle and soft world of quality fabric. Before cursing and briskly plucking the glassy immigrants from my dark, woven skin, I see the seismic crossing and recrossing and crashing of regards that follow (in a way) logical patterns from the back of my coat to the back of the coat of the other man that crossed their future space in such a self-secure and near cocky manner that the mockery, the hate-sharpened ammunition, the malevolence of their eyes nearly proves itself justified in silently unearthing and sniping out, ''retiring'' the small but still so inexplicably cruel stylistical errors of the world. For resting with your hands around and making a pact with the chaotic forces of the world resembles treason to such extent that further questioning and reflection is deemed unnecessary, if not even suspicious. My back, by this time resembling a peeling Rembrandt more than your everyday work-a-holic black overcoat, gets its fix of hardened and predatory looks that run so silently and tenaciously in the afternoon light, invisible by being so ridiculously visible.

I too would stare and judge for, god forbid, not to miss the chase of mental elimination, the everyday liquidation of the value of another human being being by most standards the most fun a person can do with his/her pants on. But I can't look. I can't see their loopholes, only their seeing mine. All I see is their eyes and the trajectory of their thoughts, leaving behind them quivering, warm scents of burned musk. They surround me, pass me, strike me. But I remain unarmed. All I see is the limitless hunt, the unbounded gaze of others. Some fall down  as they keep going, their hunting eye turning on itself, their hatred and fear turning on their once cunning master and separating him from himself. The street pushes onward the dust of their shed skins, pierced armor and revealed lies, regurgitated tumours of leather fortresses too soon frayed, the heart of the wóods embarked upon and soiled. A thousand deaths on the way to the underground. Our unearthed jewels fleeing us in masses by the summit of the afternoon sun.     

Mont Saint-Michel. My feet are soaked. In front of them rises the spiral, the snake of God that embraces a fountain of stone, rubble and mould in a fearsome and complete uniform, as an artist gently embraces his clay as a long lost friend. The snake's head is a dome, and from the dome a cross ejects as the forked tongue of a reptile. A hollow reptile hibernating in the rain with it's corridors echoing the immense silence dressed in words. The rain carries big, plate-like drops, almost as if it was raining leaves that passed us with great speed, occasionally hurting us with their razoresque edges. There is no heart, nor sense, in our passing through the tourist ridden streets that fork in insane formations, loops and frankly mazes that no one with their young mind set on eating a crepe and finding a girl could pay attention to with serious rigor. Yet we do, because that's all we do, we do, do repeat what's been done and will repeat the deed that's been done of what's already been done. And we have already been here, with cookie boxes in our hands, in the midst of confused, babelesque forests of faux pas's, striving to be heard and understood, kicking and jolting inside our grinning heads, rushing against our preconceived hatreds and breaking our arms in attempt to make the silence of the other clear to us, clear as liquid that hides a lightning.

An egg of water breaks on my forehead like a bullet that disintegrates in entering the frightening, buzz saw-like hum of the mind. So I poison it from the inside, with beer and other relaxants, it exits with a whimper, it's ribs sharp and protruding, it's skin grey and scabbed, it stumbles and lands on its knees on the ground and smashes it's form into water and runs down the hill along with the sweat of the mountain. I criss-cross the chambers of the hilltop church, my strange, divided appearance always attracting a mince splinter of light from a barred window. A fortress of a mountain, surrounded by waves and waves of cries of belief and surrender, surrender in front of a deity that holds his high frolic in contemptuous solitude. No more is there a light in the eyes of the snake. The lightning forms the paths of our rising elders, the spiritual immigrants, forming the map of our terrain of skies, lingering civilizations that habit the ether. The tide is rising and we are still not full.                  

Bois de Vincennes (Vincennesin puisto)

Kotikulmia

Hors du metro

Je me demande souvent: C'est quoi exactement qui distingue les parisiens du reste du monde? Je sais que la question est posé au moins milliers fois, mais en même temps le caractère de la vie parisienne change tous les jours et n'importe quoi peut devenir une partie crucial de l'experience de Paris. Bien que pendant les années 1950-1970 il y avait des promesses que France pourrait devenir un exemple d'un pays vachement contre le mercantillisme de notre ère suivante (pas un pays communiste mais plutôt une nation de l'intelligentsia) on voit à l'instant que France, c'est un pays vraiment plongé dans la chasse de l'argent, j'en suis sûr. Mais pas completement, car dans les rues j'ai vu des évidences de pour et contre. Il y a des jeunes en essayant à batailler pour une ville plus ouvert et agréable pour les étudiants et aussi des gens vieux et riches qui veut garder Paris comme une ville historique designé surtout pour les besoins de l'élite et exclure ''les vulgaires'', étant bien-sûr la plupart de la population.

Maja

                                           

Kengät.

                                             Montparnasse.
                                 

Pariisilaiset

''Pariisi on uskomattoman hieno kaupunki, mutta pariisilaiset ovat kusipäitä.'' Näin totesi minulle eräs ranskalainen. Monesti olen miettinyt miksi kassaneidit eivät sano minulle päivää, miksi metrossa viimeisen päälle laitettu nainen tuijottaa minua ja sitten hymyilee ilkikurisesti, miksi poliisit katsovat pitkään perääni, miksi tarjoilijat eivät ole huomaavinaan viittelöintiäni, jne. Mikä minussa on vikana? Kuten aina, viimeisenä mieleen tuleva selitys kaikelle tälle on se, että minussa ei ole vikaa vaan ympäristöni on täynnä ääliöitä. Mutta pariisilaiset eivät ole kaikki ääliöitä. Pariisilaisiin mahtuu paljon tapauksia, se juuri tekeekin kaikenlaisesta ryhmittelystä ja geneerisyyksien pinoamista turhauttavaa ja epärehellistä. Koska kuitenkin yleistykset, lajientuntemus ja stereotypiat kuuluvat ihmisten mieliharrastuksiin, voitaisiin vetää muutama johtava geneerisyyden säie ranskalaisten erikoisesta alalajikkeesta, pariisilaisista. Nämä säikeet ovat alttiita muutoksille, koska pariisilaiset ovat postmodernia kansaa: he ovat hyvin tietoisia itsestään ja siksi muuttavat kasvojaan alati kuin mudanharmaa, tuulen sekoittama vesi.

Varoitus! Kärjistyksiä luvassa.

- Pariisilaiset hymyilevät vain aiheesta. Jos tuntematon hymyilee aiheetta kadulla, niin johan on perkele. Eikö tässä kaupungissa saa kulkea viittä metriä ilman että joku tulee ja vääntelee naamaansa minua kohti. On tässä maailmassa jo tarpeeksi kavereita ja kaikenmaailman sukulaisia, että pitäisi joka hemmetin heebon kanssa ryhtyä puhumaan eksistentialistisista umpikujista. Minulla on sentään kuusisataa facebook-kaveria, joista kahteen pidän oikeasti yhteyttä. Jos kaipaan seuraa voin repiä heistä jonkun mukaani. Sitä paitsi, moderni hymy on niin vulgaari. Beat-Mona Lisa sen pitää olla, tai vähintään Edward Hopperin versio. Hymyily sitä paitsi sattuu kasvolihaksiin ja aiheuttaa ryppyjä. Ottakaa vaikka selvää. Minä ainakin otin, sillä olen Pariisista. 

- Vaikka muoti-ilmiö olisi kuinka järjenvastainen, pariisilainen hiihtää perässä. Viime viikolla oli miehille muotia kolmen päivän parransänki. Nyt se on geelillä pystyyn muotoiltu hiushyppyri, jonka pää on värjätty valkoiseksi. Minä koitin kerran saada oman designini leviämään. Pidin kauppakassia päässäni pari viikkoa. Ei ottanut tuulta alleen. Itse asiassa jouduin ongelmiin, joita ratkon vieläkin. Jos asut Pariisissa etkä seuraa muotia, olet ulkomaalainen ja sikäli söpö ja hassu friikki, jolle sallitaan vaikka mitä jos se heität takavoltin ja kumarrat, kuten kunnon sirkusnähtävyyden kuuluu. Mutta ennen kaikkea, sinä et ole pariisilainen. Voit asua vaikka ensimmäisessä piirissä, syödä joka päivä pariisilaisten ravintoloissa, naida ranskalaisen ja saada lapsia, mutta jos et ole in, sinulla on pariisilaisten silmissä sama arvo kuin pariisilaisella koiralla: onhan se söpö mutta hemmettiäkö sen kanssa keskustelemaan.

- Pariisilainen vihaa amerikkalaista kulttuuria ja amerikkalaisia. Jos kuulee englantia metrossa, reaktio on sama kuin jos vauva itkisi megafoniin. Koko junavaunu nyrpistää nenäänsä ja matkustajien otsiin alkaa kukkia syviä uria ja ryppyjä. Silmiin syttyy kuin salamaniskusta ärsytyksen haaleanpunakat kukkaset. Amerikkalaisten läsnäolo Pariisissa on pariisilaisille sama kuin joku ulostaisi olohuoneesi matolle. Mutta...amerikkalaiset ovat niin ihanan rikkaita ja terveen näköisiä. Heillä on vaikutusvaltaa. Jos sattuu olemaan taiteilija, heidän kauttansa on helpompi päästä kuvataidemarkkinoille kuin ranskalaisten. He ovat kovaäänisiä ja isoja valloittajia, joiden rinnalla ranskalaiset ovat pieni ja hiljainen pygmi-heimo. Amerikkalaiset löyhkäävät ''paremmalta'', merkiten nykyään rikkaalta, elämältä. Joten eiköhän olla tekopyhiä pellejä: vihataan amerikkalaisten ideologiaa mutta opiskellaan englantia ja muutetaan Yhdysvaltoihin töihin. Summarum, pariisilaisena sinä vihaat angloamerikkalaista kulttuuripiiriä, mutta opiskelet iltaisin englantia ja muistat mainita kavereillesi minkä kirjan olet lukenut englanniksi ja kenet amerikkalaisen tunnet (kullanarvoisia kontakteja, kuulemma).

- Pariisilainen lukee paljon. Lihasmuisti on hieno juttu: metrossa voi lukea samaa Stephen Kingin uusinta samalla kun vaihtaa junaa ilman että katse herpaantuu hetkeksikään sivuilta. (Ihan tosissaan, olen nähnyt täällä aivan uskomattomia suorituksia. Eräs bisnesmies käveli metrossa valtavan väentungoksen läpi nostamatta kertaakaan katsettaan dekkarista.) Kirjakaupat menestyvät hyvin ja niissä on aina paljon porukkaa. Niistä myös ostetaan oikeaa kirjallisuutta, toisin kuin Suomessa. Jos saat luettua Zolan kirjasta ensimmäiset viisikymmentä sivua, muista mainita siitä kavereillesi ja voit tämän jälkeen lakata teeskentelemästä ja laskea kirjan alas, sillä nyt sosiaalisessa universumissa, kaikkien mahdollisten näkökulmien ja tietokantojen mukaan, kaikissa rinnakkaistodellisuuksien oudoimmissakin pintakuplissa sinä olet lukenut kyseisen teoksen. Siis, pariisilainen lukee paljon mutta ei tiedä mistään mitään. Jos pariisilaisen päästäisi vapaaksi luontoon, hän tulisi sieltä takaisin säkissä. Pariisilainen tietää paljon nimenomaan Pariisista, oman egoisminsa kuilusta, upeasti koristellusta lahjapaketista, jonka sisällä ei ole mitään.

- Pariisilainen on poliittinen eläin. Jos viinilasin äärellä tulee tylsää, hommaan voi aina iskeä kipinää lätkäisemällä poliittiset kortit pöytään. (Huomaa, että tässä pelissä argumenttien muotoilu on ehdottomasti tärkeämpää kuin varsinainen tunnepitoisuus, substanssi tai, mikä sana se olikaan, rehellisyys.) Vasemmistolaisuus on muodikasta, koska se on, mikä se sana olikaan, ''inhimillistä''. Mutta pariisilainen on poliittinen vain omassa päässään, yhtään mihinkään tositoimiin hän ei lähde. Jos hän osoittaa mieltään homoseksuaalien avioliito-oikeuden puolesta, hän tietää olevansa heikoilla jäillä: hänen läsnäolonsa mielenosoituksessa on aivan perhanan tyylikästä, mutta jos hän avaa suunsa, hän paljastuu pelkäksi apoliittiseksi iilimadoksi. Mutta aina kannattaa yrittää, pariisilainen.

- Pariisilaisella ei ole kärsivällisyyttä. Jos pysähdyt ajattelemaan, pariisilainen ärsyyntyy. Pariisissa ei pysähdytä. Pariisissa ei ajatella. Pariisissa ei jossitella. Kaiken pitää toimia sulavasti ja nopeasti, kaiken bussiyhteyksistä aina keskusteluun asti. Tämä tosin on ongelmallista, sillä kuten tunnettua, Pariisissa mikään ei toimi. Ihmiset toimivat, mutta hyvin epäjohdonmukaisella, huolimattomalla ja impulsiivisella tavalla. Joten pariisilaisena oletat kaiken toimivan ja pirun nopeasti, vaikka infastruktuuri ja apparaatit, saati niiden valmistajat, toimivat hädin tuskin ollenkaan. Mutta Pariisissa ristiriidat ovat muodikkaita. 

- Pariisilaiset kärsivät pahasta xenofobiasta. Maahanmuuttajien onneksi voidaan lukea, että sitä mukaa kun heitä virtaa Pariisiin, alkuperäiset ranskalaiset ulostautuvat kaupungista helmojaan pidellen ja Camus'n teoksia kiiressään polkien. Ulkomaalaiset saavat olla melko lailla omissa oloissaan, sillä maksuksi siitä että ovat saapuneet pilaamaan Pariisin täydellisen ulkomuodon he maksavat pariisilaisveroa: he ovat näkymättömiä.  Mutta...ulkomaalaisten tunteminen on muodikasta. Mikään kaveriporukka ei ole täydellinen (so. sen kuva itsestään muita parempana ja ''inhimillisempänä'', viimeisenä sivistyksen linnakkeena nuijapäistä miljardimassaa vastaan) ennenkuin siihen kuuluu kiintiö-ulkomaalainen (kts. amerikanenglannin ilmaus token black guy tai tokenism). Ei ole sattumaa, että ranskan kielen sana étrangere merkitsee samaan aikaan ulkomaalaista, muukalaista ja jotain outoa/erikoista. Jos siis satut olemaan ulkomaalainen Pariisissa, pariisilaisten kohtaaminen saattaa olla odotettua helpompaa. Saatat pian löytää itsesi ranskalaisesta pöytäseurueesta ja vieläpä huomion keskipisteenä. Se, oletko porukan arvostettu jäsen vaiko eräänlainen lemmikki, on kokonaan toinen kysymys.

- Pariisilaiset haluaisivat olla katolisia, sillä se on in. Ateismi on out. Uskominen on retroa, uskonnottomuus on banaalia. Valitettavasti kumpikaan suuntaus ei merkitse tänä päivänä sitä mitä ennen. Pariisilaiset kituvat sisäisesti siitä tietoisuudesta, että heidän ympärillään pyörivät ja vilkkuvat uskomattoman kauniit monumentit ja arkkitehtuurin mestariteokset ovat aivan toisen, rehellisemmän ja ylevämmän kansakunnan tekosia. Mutta pariisilaiset ovat tämän uskovan ja ylevän kansakunnan etäisiä jälkeläisiä, heissä siis asuu sama suuruuden ja henkisyyden potentiaali. Se vasta kiduttavaa onkin.