perjantai 23. marraskuuta 2012

Kirja/ À la recherche du livre perdu 1

Pariisissa olen todistanut itsessäni saman ilmiön, joka on käynyt minulle monen omituista kertaa. Olen taas kerran alkanut harrastamaan lähes obsessiivista fanitusta. Tämä on lähes jokavuotinen rituaali, jonka maalitauluna on tavan mukaan yksi kirjailija. Tällä kertaa se on amerikkalainen David Foster Wallace. Wikitettyäni kyseisen (valitettavasti edesmenneen) kirjailijan uraa ja töitä sekä katsottuani lähestulkoon kaiken haastattelumateriaalin (mitä hänen selkänahastaan oli saatu irrotettua) Youtubessa, päätin ostaa kirjan. Olin jo lukenut hänen teoksiaan e-kirjoina, mutta sanottakoon kerralla, että e-kirjat ovat käyttökelvottomia ellei teosten fontti ole kämmenesi kokoista ja teosten laajuus alle sinulle suodun senttimetrien kokonaisuuden. Luin parhaani mukaan erästä hänen teostaan (ilmaiseksi) verkossa, kunnes silmäni tekivät Tony Halmeet ja päätin etten aio kestää moista maailmassa, jossa painoteollisuudella on vuosisatoja pitkät perinteet. Joten, ostettuani ensin kengät, päätin ostaa Pariisista kirjan.

(Taustaksi todettakoon, että kyseinen teos on Infinite Jest. Yli tuhatsivuinen post-and-beyond-moderni teos on yksi niitä kirjoja, joka myi aikanaan pirun hyvin mutta sen ostaneista arviolta kolmekymmentä prosenttia on lisäksi lukenut koko jättiläisen. Se on nerokkaan mutta/eli vaikean teoksen maineessa. Päätös lukea teos vaihdon aikana ei liiku terveen järjen piirissä, mutta päätin silti kuunnella intuitiotani ja hankkia teoksen siinä toivossa, että sen läsnäolo tekisi huoneestani ja siinä samalla minusta hieman älykkäämmän.) 

Leikkaus metrolinjalle 12, jota pitkin matkustan ja nauran hermostuneesti toiselle kirjailijan teokselle (jonka löytäminen oli huomattavasti vaivattomampi tempaus kuin seuraava), ja välittömästi tarkistan vaunun siinä pelossa, että joku on rekisteröinyt tämän faux pas:n ja ja parhaillaan tuntee siitä ohutta ylemmyydentuntoa. Kello on 16 ja iltapäiväruuhka on alkamassa. Näen junavaunun täynnä älypuhelimia ja niitä pläräileviä koukkurankaisia ihmisrapuja ja ajatus zombiemaailmanlopusta käy jälleen mielessäni. Jos kyseiset älypuhelimet sattuisivat sisältämään aivopesusignaaleja, jotka edistäisivät Apple-yhtiön maailmanvalloitussuunnitelmia (emme tietenkään voi myöskään todistaaa etteikö näin olisi), sanoisin että he ovat operaationsa ehtoon puolella.

Jään pois Maraisin kohdalla ja nousen maan pinnalle. Sää on kostea ja harmaa. Kuulen ensimmäisenä amerikkalaisen turistin äänen, joka tässä vaiheessa kuulostaa samalta kuin kuusikymmenkiloinen mäkäräinen arvostelisi ranskalaisten kohteliaisuutta. Marais on mahtavaa aluetta mutta turismi on tehnyt tietyistä kaduista sietämättömiä. Hyvänä puolena mainittakoon, että noilla kaduilla voisin kävellä vaikka jätesäkki päällä ja banaani pään päällä enkä kokisi jännitystä tai hermostuneisuutta. Niin vähän välitän kyseisen porukan mielipiteistä.

Harmikseni kirjakauppa The Red Wheelbarrow (vähemmän legendaarinen mutta parempi kuin The Shakespeare Company) on kiinni ja ilmeisesti koko bisnes on loppusuoralla. Kävin tässä kaupassa vuosia sitten interrail-matkalla ja se oli muistaakseni ensimmäinen kirjakauppa, jossa minun oli käytettävä tikkaita päästäkseen käsiksi kaikkiin teoksiin. Päätän koittaa huomattavasti kovemman profiilin Amerikkalaista (hyvin   isolla alkukirjaimella) kirjakauppaa Tuiliersin-puiston vieressä, jonne on Maraisilta noin 40 minuutin kävely (kartalla 0,70 cm).

Matkalla minulla on paljon aikaa miettiä sitä outoa universumia, joka muodostaa Pariisin ylihehkutetun ja -paahdetun kokonaisuuden. Pukeudun mustaan päällystakkiin, mustiin farkkuihin ja mustiin sormikkaisiin, enkä jaksa välittää tästä mustuudesta, joka kieltämättä vie yhden jos toisenkin assosiaatiot kohti hautajaisia tai ainakin jonkinlaista öljyfetissiä. Näytän oikeistolaiselta, suorastaan fasistilta, mutta olen yhä kuten kaikki muut. En ole ylittänyt yhtäkään rajaa. Se taitaa olla yllättävän vaikeaa. Kaupungilla kävelevien turistilaumojen silmiin näytän friikiltä, jolla ei ole älypuhelinta, jonka vaatteet eivät edusta mitään selkeästi eroteltavaa merkkiä, jonka hiuksia ei ole hoidettu tuotteilla, jonka hiukset ovat liian pitkät ja aivan järjettömästi kiinnitetyt, jonka kenkiä ei ole kiillotettu, jonka kasvot ovat kuivat kroonisesta kosteusvoiteen puutteesta, jonka kukkaro ei pullota seksikkäästi, joka on liian kalpea, jonka silmien alla ovat seepramaiset unettomuusraidat, joka tuijottaa pelottavasti (introvertin perusperustuntomerkki), joka kävelee liian nopeasti, jolla on hymyksi kutsuttu käytöshäiriö jne. Silti olen pariisilaisten joukossa jälleen yksi ärsyyntyneen oloinen, kiireinen ihminen pitähelmaisessa takissa, joka kaikkien tavoin koittaa löytää itselleen pienen ladun, jota pitkin kävellä 60 km/h vauhtia. Individualismin painajainen. Lyhyesti sanottuna rue de Rivoli, jonka varrella kyseinen kauppa sijaitsee, on syvältä tavalla, joka on sanojen tuolla puolen. Pariisilla on paljon parempaakin tarjottavaa.

Nainen kysyy suuntaa. En osaa sanoa. Tuntuu kuin olisin menettänyt ystävän.

Amerikkalainen kirjakauppa on kirkkaasti valaistu ja täynnä em. mäkäräisiä, jotka tunkevat vihaisesti lapsillensa tarkoitetut kuvakirjat peloittaviin limakalvopusseihin ja poistuvat ohittaen minut parfyymin ja ajan yhteisellä aivastuksella, joka tuoksuu menettämiseltä. Kyseistä kirjaa ei ole kaupassa, joten kyseinen minä lakkaan samoin olemasta kyseisessä tilassa. Hetken verran ajattelen, että voisin yhä pelastaa onnellisuuteni palaamalla kapakan kulmapöytään kaltaisteni pariin, katselemaan kellarin ikkunasta ylös kohti tuota rotua, joka etuoikeuksistaan huolimatta kahlaa hartioita myöten pelossa.           

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti