Sekavan jouloman jälkeen palasin takaisin Pariisiin. Saatuani elämäni sekaisin useammalla tavalla kuin uskoisi voin vain todeta, että jollain ironian terävällä kaarteella kaupungista on tullut minulle henkireikä. Vaikka olen turisti, ''kärpänen kuolleen olennon päällä'', olen täällä tuntematon ja vapaa ennenkokemattomalla tavalla. En ole vapaa kaupungin vimmaisesti promotoimasta materialismista mutta olen vapaa niistä elämän rakenteista, joita synnyinkulttuurini on minuun valanut. En ole vapaa misantropiasta mutta olen vapaa oletuksista. Elämäni on katkennut tähän kaupunkiin, ja se voi jatkua mihin suuntaan tahansa, missä muodossa tahansa. Olen huomannut, kuinka monimuotoinen, muovautuvainen ja syvästi tuntematon on kokonaisuus, joka on nimetty elämäksi. Ellei se olisi sietämätöntä, voisimme totutella myöntämään, ettemme tiedä siitä yhtään mitään.
Neljän kuukauden Pariisin oleskelun jälkeen voisin yrittää luonnostella pientä yhteenvetoa syksystä. Aloitetaan banaalista toteamuksesta: se meni nopeasti. Aika suurkaupungissa menee valitettavan lujaa kyytiä. Seuraavaksi muutama syy. 1. Ellei käytä tolkuttomasti takseja ja maanalaista, kaupungissa tulee käveltyä paljon. En ole juurikaan urheillut Pariisissa, sillä (omasta mielestäni) ei ole tarvinnut. Se, että otat haltuun jonkin alueen Pariisissa, vastaa helposti kahta juoksulenkkiä päivässä. Tämä johtaa siihen, että yöunet venähtivät ainakin allekirjoittaneella yhdeksään - kymmeneen tuntiin. Tähän kun vielä ynnätään kieroutunut vuorokausirytmi (neljältä nukkumaan), päivät alkavat vilistä silmissä. 2. Paris 8 -yliopistossa yksi luento kestää kolme tuntia. Jos päivässä on kaksikin luentoa, on niiden jälkeen suhteellisen kypsä tekemään mitä tahansa muuta kuin ottamaan kaupunkia haltuun. Vaikka tekisi hyvin vähän kursseja (mikä onkin Erasmuksille suositeltavaa jo ihan perus mielenterveyssyistä), niihin uppoaa leijonanosa päivistä. Sen lisäksi jonkin hetkellisen mielenhäiriön tuloksena otin suoritettavakseni kaksi epävakaan amerikkalaisen opettajattaren elokuvakurssia, joilla sain pientä esimakua millaista on elää mielivaltaisen diktaattorin alaisuudessa. Toisaalta kokemus lähinnä kirvoitti käsittämättömän määrän naurua, sillä näiden kurssien seuraaminen oli kuin jumalanpalveluksen seuraaminen hapoissa: kyyninen panssarisi on yhä läsnä, mutta vain muutamalla varpaalla.
3. Vaikka Pariisin syksy on pääosin aurinkoinen, lokakuun lopulla sää alkaa olla jo niin harmaa, että suomalainen ei pääse tuntemaan tyydyttävää paon elämystä. Suurin ero on se, että lämpötila Pariisissa laskee harvoin nollan alle, eli lumesta on turha unelmoida. Valitettavasti valojen kaupunki oli siis suuren osan ajasta sateinen ja harmaa, ja allekirjoittanutta vitutti. Pakko on tosin myöntää, että tuulisena ja märkänäkin Pariisi on yksi pirullisen kaunis kaupunki. Onneksi jo kotikämpässäni on sen verran hyvä ambiance, että sinne jäi mielellään pitämään sadetta ja maistelemaan viinejä yhtä prosenttia vihaavan vasemmistolaisen kanssa. Sivumennen sanoen, jos yhden asian korottaisin syksystä yli muiden, se olisi keskustelut. Olen monta kertaa ollut pelastamassa maailmaa ja jopa muuttamassa Kanadaan, kunnes olen tullut tajuihini ja vajonnut takaisin apatiaan. 4. Pariisin tunnelmasta voisin kirjoittaa puolisen tuhatta sivua, mutta sanottakoon lyhyesti, että se on uuvuttava. Kaupunki antaa paljon mutta vaatii hintansa. Yksi pahimmista vaihdon aikana kohtaamistani ongelmista on ollut energiahukka. Usein tekisi mieli lähteä luennon jälkeen konserttiin, näyttelyyn tai baariin, mutta mielessä on lähinnä teekuppi ja hyvä kirja. Keveys on käsite, jonka kaupunki tuntee vain viikonloppuiltaisin. Toisaalta, niille, joita kiinnostaa matkailla muualla Ranskassa, Pariisi on täydellinen tukikohta, josta voi pimeinä aikoina paeta etelään Rivieralle. Rivieralla vierailleena ja sieltä miesprostituoidun näköisenä palanneena en ole innostunut siellä käymisestä, mutta Ranskan pohjoisosissa on tiettyä ruraalia ja aavemaista charmia.
Eniten aikaa on lopulta mennyt kouluun, mikä on tosin kehittänyt kielitaitoani, mutta tuntuu muuten niin ajanhukalta muihin kulttuurikokemuksiin nähden, että nimeän sen suurimmaksi mokakseni. Täten suosittelen kaikkia tulevia erasmuksia jättämään kurssit minimiin ja yksinkertaisesti elämään. Itse en ole siinä lahjakas, mutta luulisin että suurin osa ihmisistä on ja siksi neuvonkin kaikkia Pariisin vaihtareita heittämään kouluhuolet hevon helvettiin ja ottamaan osaa visaan, jonka nimi on ''Mitä pidät Ranskalaisesta kulttuurista?''. Pelin pelaaminen on vaikeampaa kuin mitä nimi kertoo, sillä itse olen pelannut neljä kuukautta ja olen vasta alkanut hieman hahmottamaan pelin henkeä. Jossain vaiheessa lopullinen vastaus on lyötävä lukkoon ja näytettävä kaverille, eikä se tule olemaan helppoa. Ranskalainen kulttuuri on ristiriitojen kulttuuri, ja sen purkaminen on vuosien homma. Vuodessa raapaisee vain pintaa. Yksi kysymys, joka itseäni kiinnostaa, on: Miksi juuri ranskalainen kulttuuri on synnyttänyt kymmenittäin legendaarisia ajattelijoita ja lähes kaikki lempifilosofini? En ole sen lähempänä vastausta nyt kuin saapuessani tänne.
Mitä ajattelen Pariisista nyt? Pariisin filosofia on julman individualismin irvikuva, seisovaa vettä. Kaupunki on elävä todiste siitä julmasta kuilusta, joka on auennut valistusajan filosofian, romantiikan iltaruskon ja meidän toivottomien päiviemme välille. Pariisin itsetietoinen, nenäkäs ja hedonistinen fasaadi on kuolinnaamio, jonka alla elämän ja välittämisen pesäkkeet kuolevat nälkään. Tämä on oman edun tavoittelun kaupunki. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tähän filosofiaan pitäisi sopeutua kuin koira, joka kellahtaa selälleen. Sen dokumentointi, sen keskellä eläminen, on erikoinen ja kiehtova kokemus. Pariisi on (toivottavasti) loppumaisillaan olevan, pimeän ajan korkeimpia linnakkeita, jonka kaduilla käveleminen on kuin jonkin rappeutuneen imperiumin haastamista, silmästä silmään.
Tunne vihollisesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti