Revision

Blogimerkintöjäni lukiessa olen huomannut liittyneeni kerralla siihen kymmenien vaihtokertomusten tasapaksuun virtaan, jotka keskittyvät negatiiviseen, hulluun ja erilaiseen, vaikka olisi niin paljon kerrottavaa mahtavasta, kauniista, voimakkaasta ja humalluttavasta. Miinuksista on vain helpompaa kirjoittaa, piste. Viha ja ärtymys hellivät luovuutta, rakkaus on sanojen tuolla puolen. Hyvistä hetkistä ja onnellisuudesta ei kirjoiteta, sillä ne halutaan elää.

Tänään kävin koulun sijasta kävelemässä Allee des Cygnesin puistossa. Siellä myös entinen idolini Samuel Beckett käyskenteli niin tiheään, että nimesi sen suoraan upeassa näytelmässään Ohio Impromptu. Cygnes on kapea mutta pitkä saareke Seinen keskellä. Vesi kohisee molemmin puolin pitkää puistokäytävää. Sille pääsee poikkeamalla Bir-Hakim-sillalta, jonka pitäisi olla tuttu jokaisella Marlon Brando fanille, portaat alas.

Kävellessäni Cygnesiä pitkin etelään minut valtasi lämpö ja etäinen kaiho. Se oli kuin usko, uskon kalpea aavistus, en tiedä mitä kohtaan. Kenties omaa selviämistäni kohtaan. Ymmärsin, että minun on seurattava uskollisesti Pariisin kertomusten muotoa siinäkin, että kaiken ikävän ja murskaavan jälkeen kuorin auki sen, mikä on kasvanut kaiken tuhoutuneen alla hitaasti mutta sitkeästi. Siispä, vaikka olen saanut Pariisilta turpaan useamman kerran, jos kaupunki olisi vähänkään halvempi, en epäröisi hetkeäkään asettua ja aloittaa uutta elämää täällä.