Pariisin kengät

J'aimerais vous raconter une petite histoire.

Pariisissa hyvät kengät ovat elinehto. Ne tossut, joilla astuin tämän kaupungin kaduille ensimmäisen kerran, ovat kolmen viikon jälkeen entiset riekaleet. Pariisissa ravaaminen on melkoisen hardcore tuotetesti, jonka läpäisevät vain Vietnam-veteraanin hiellä ja verellä voitelemat viidakkobuutsit, eivät Denim-läpyskät, jotka ostin neljälläkympillä alennusmyynnistä.

Pohjustan tätä kertomusta muutamalla seikalla. Ensinnäkin, vihaan shoppailua. Vaatteiden ostaminen on minulle samaa osastoa kuin siivoaminen: se on hyvä hoitaa kerralla ja mahdollisimman nopeasti pois alta niin koko asiaa ei tarvitse ajatella taas vuoteen tai pariin. En ymmärrä ihmisiä, jotka pääsevät ilmiselvästi jonkinlaiseen pieneen pilveen kiertäessään vaatekauppoja. Toisekseen, olen asunut Pariisissa pian kuukauden enkä ole vielä kertaakaan kunnolla shoppaillut. Koen shoppailun uhkaavana kielimuurin vuoksi mutta vielä merkittävämpi huolenaihe on se, että tapani mukaan palkitsen itseni epämiellyttävästä vaateshoppailusta ostamalla kymmenen kirjaa. Tämä yhtälö johtaa lopputulemaan: hyvästi ERASMUS-apurahat. Pariisissa alkaa kuitenkin olla päivä päivältä kosteampaa, joten minun oli pakko käyttää eräs keskiviikkoilta kenkien etsimiseen.

Normaalille ihmiselle kenkien ostaminen olisi tapahtumana niin banaali, että sitä tuskin muistaisi tuntia kauempaa. Toisaalta minulle arkisten asioiden hoitaminen ja elämän materiaalinen ylläpito on aina ollut niin vaikeaa, että koen kaupassa käymisenkin melkoisena viidakkoseikkailuna. Onko tämä hyvä vai huono asia, sitä en ole koskaan ratkaissut.

Ajattelin, että varmin tapa löytää kengät on suunnata Les Hallesin metropysäkille, josta pääsee nousemaan suoraan Pariisin kuuluisimpaan ostoshelvettiin (olen tämän kielikuvan velkaa T. Rantaselle). Tiesin mitä on luvassa, mutta luonteeni masokistisuudesta johtuen ajattelin, että kun mennään helvettiin niin mennään sitten ihan pohjakerroksiin asti. Les Halles on sanoinkuvaamaton paikka. Se on enimmäkseen maan alle kaivettu ostoskeskus, joka muistuttaa labyrinttiä. Loputtomilla kujilla vaaniva Minotaurus on luottokunnan edustaja. Les Halles on niin laaja, että sille on tehty oma karttansa. Se on niin laaja, että käytävät on merkattu katukilvin. Vaikka tunnen itseni jatkuvasti jälkeenjääneeksi Pariisissa, en ole koskaan tuntenut itseäni niin rantojen kulkijaksi märissä tossuissani, kuluneessa nahkatakissani, kynsikkäissä ja nappikset korvissa hyvin pukeutuneiden ja rikkaiden pariisilaisten keskellä.

Sekoiltuani tarpeeksi ympäri loputtomia ostoskujia imeydyin sisään pieneen miestenvaateliikkeeseen. Löysin viimein kengät, jotka näyttivät täydellisiltä. Parin tunnin etsinnän jälkeen niiden yllä tuntui hehkuvan usvaisena pieni aura, joka kutsui minua lopettamaan tämän pirullisen sirkuksen ja häipymään takaisin 15.piirin turvaan. Hikoillen kuin sika, änkyttäen ja idioottimaisesti hymyillen kysyin myyjättäreltä olisiko kengistä kokoa 44, huonolla ranskalla tietysti. Tämä oli jostain syystä varma että 43 sopisi minulle ja käski minut saksalaisittain tomerasti koittamaan kenkiä. Ihme kyllä, kengät sopivat ja välittämättä hinnasta tai merkistä pistin ne tiskiin. Nyt mietin onko 60 euroa liikaa kengistä. Ostan kenkiä harvoin, en hahmota ollenkaan yleistä hintatasoa. Toisekseen en tiedä on merkki kuinka kestävä. Toisaalta kengät tuntuvat jalassa siltä kuin ne kestäisivät luotisateen, joten olen toiveikas.

Pariisi on opiskelijalle kallis mutta ei palkansaajalle sen kalliimpi kuin Tampere, Helsinki tai Berliini (vuokria lukuunottamatta). Erityisesti alle 26-vuotiaat selviävät monista illanviettotavoista puolella hinnalla. Siksi olen fantasioinut työn hankkimisesta täältä. Olisi hienoa päästä arjen rytmiin kiinni palkansaajana, mikä on opiskelijan vuorokausirytmillä mahdotonta (tänään heräsin puoliltapäivin). Tosin mielekkään työn löytäminen papereillani on mahdotonta ja ilman mielekästä elämänsuuntaa Pariisin loputtomiin nautintoihin kyllästyy melko nopeasti.

Pariisissa on lämmin, puut rapistelevat tulenpunaisia lehtiään ja kadut tulvivat auringosta. Laskudun päivittäin Rue Volontairesia pitkin ja edessäni nousee E-torni. On myönnettävä, että vihaan Suomen syksyä ja se on käynyt vuosi vuodelta vakavammaksi uhaksi terveydelleni. Silti, en voi välttää hetkittäisiä koti-ikävän puuskia. Vaikka Suomen ilmapiiri on kasvattanut minusta sisäänpäinkääntyneen ja aran, se on silti ilmapiiri, jonka tunnen parhaiten ja jossa olen yhä kiinni juurillani. Kukaan ei voi olla täysin kosmopoliitti. Jokainen kantaa lapsuutensa kotia mukanaan, haavana tai rakkautena.