Metro on Pariisin elinehto. Ilman sitä kaupunki vajoaisi kaaokseen ja anarkiaan, mikä on tietysti sekin varsin mielenkiintoinen vaihtoehto. Metro on kuin valtava hämähäkinverkko, joka pitää kaupungin joka kolkkaa sormissaan ja joka satojen vuosien päästä varmasti sortaa Pariisin mukanaan maan uumeniin. Pariisissa eläminen on yhtä kuin elämä metrossa, tuossa välitilassa, jossa ihmiset vaipuvat horrokseen ajaksi, joka vaaditaan päästäkseen pisteestä A pisteeseen B. Metro on kiehtova maailma suurkaupungin alla, joka ei nuku koskaan ja joka toimii maanalaisten armeijoiden ja syrjäytyneiden ja kapinallisten kotina. Tällä hetkellä, tilanteestani johtuen, tunnen parhaiten metroverkoston: osaan ulkoa reittejä, aikatauluja, värikoodeja, pysäkkejä, terminuksia, vyöhykkeitä, tuoksuja, hajuja, penkkejä ja lakkoja. Pariisin metro on mielessäni kuin raskaat mutta kiehtovat lukusarjat ja teoreemat oppineen neurootikon mielessä. Näen siitä unia, kuvittelen muistisääntönä verbit Saint-Lazaren asemalle ja adverbit Invalidesin liukuportaisiin. Pariisilla on kahdet kasvot, museokaupungin poskipuna ja kultatiara, sekä elävä, tunkkainen, kuuma ja sykkivä hämähäkinverkko, lyhyesti kuuluisa metro. Toistaiseksi olen oppinut tuntemaan jälkimmäisen, sillä se on ollut käytännössä kotini viimeiset kaksi viikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti