Ensimmäiset päivät 2

Tour Montparnasse on absurdi rikkauden ja eliitin eristäytyneisyyden symboli. Kun etsin kotia, minun tarvitsee vain suunnistaa tuon valtavan lasitornin juurelle. En edes tiedä mitä se pitää sisällään, kenties toimistotiloja, jonkin kansainvälisen yhtiön saunatilat, puitteet hiljaisille maanjäristyksille. Se on sormi, joka tunkeutuu ajan ja tilan tuolle puolen. Kun katson ulos ikkunasta, se katsoo takaisin kymmenien harmaiden kerrostalojen yläpuolelta, kuin vasta aterioinut ja levollinen johtaja.

Kun olin lähtenyt livohkaan hostellista, olin syönyt ja nukkunut huonosti viikon ajan. Olin täysin uupunut ja väsymyksestä harhainen, olin varomaton rahojen ja reittivalintojen suhteen ja sosiaalisesti uskomattoman kömpelö. Oudointa on kuitenkin se, että pahimmassa uupumuksessa puhuin kenties luonnollisimmin ranskaa kuin koskaan ennen tai kenties koskaan tulevaisuudessakaan.Päätin siis ottaa lopulta vastaan asunnon, jota minulle oli ensimmäisenä päivänä tarjottu. Tie vei siis Gentillyyn, Pariisin lähiöön. Olin alunperin saanut yhteyden vuokranantajaan Pariisissa asuvan tuttavani kautta ja tämä oli sen verran mukava, että sovimme kuukausimaksun sijaan maksavani huoneesta parikymppiä per yö siihen asti kunnes löytäisin asunnon. Huoneeni sijaitsi kaksikerroksisen omakotitalon toisessa kerroksessa.

Talo itsessään ansaitsee oman kappaleensa. Itse huoneeni oli siisti. Siellä oli, absurdia kyllä, takka, nojatuoli ja yleisesti ottaen paljon tilaa. Huone, kuten koko talo, oli pirullisen kylmä. Palaan tähän myöhemmin. Samoin kylpyhuone vaikutti kuin toisesta talosta revityltä ja päälle liimatulta kiiltokuvalta. Yksin omakotitalossa asuminen oli kiinnostava kokemus. Öisin ei voinut välttyä aavetalon vaikutelmalta, varsinkin kun kylmillä käytävillä saattoi erottaa hengityksensä kuunvalossa. Välillä portaat natisivat itsestään ja parina yönä lukitsin huoneeni oven, en tiedä miksi. Näin keittiössä muutaman kerran torakoita ja kylpyhuoneessa pyyhkeeseeni kiinnittyi valtava hyönteinen, jota en parhaalla tahdollakaan tunnistanut. Eräänä päivänä selvitin taloa vaivaavan kroonisen kylmyyden syyn: keittiön seinässä, jääkaapin takana, oli valtava reikä. Ruuanlaittoa varten oli kaasuliesi, jota en uskaltanut käyttää, sillä ajattelin pääseväni sitä kautta vielä hengestäni. Lyhyesti sanottuna talo oli kuin valtauksen jäljiltä. Outoa kyllä, viikon jälkeen se tuntui jo kodilta ja olen syvästi kiitollinen vuokraisännälle. Ilman häntä olisin ehkä palannut Suomeen.

Jatkoin asunnonetsintää uudesta tukikohdasta käsin. Päivittäiset iskukohteeni olivat Eglise Américainin ilmoitustaulu ja Leboncoin.fr-sivusto. En ole koskaan käynyt armeijaa, mutta luulen saaneeni päivittäisen asunnonmetsästyksen kautta pientä esimakua. Muodostin rutiinin: joka päivä koulun jälkeen linjalla 13 Invalidesille asti, Quai d'Orsayta pitkin Egliselle katsomaan ilmoituksia, soitto kymmeneen ensimmäiseen numeroon ja suorilta käsin asuntonäyttöön. Kävin kielikouluni tämän sekoilun lomassa. Onnekasta kyllä, en enää kärsinyt univaikeuksista.

Tältä ajalta muistan muutaman onnellisen hetken. Muistan ranskalaisen aamiaisen kahvilassa, kahvin ja erikoisen, jääkylmän salaatin. Muistan oleskelun Luxembourgin puistossa, shakkia pelaavat vanhukset, erikoiset puulajikkeet ja niiden kauniit latinankieliset nimet. Muistan keveät askeleet, joilla nousin portaita kuultuani juuri että pääsen Louvreen ilmaiseksi. Muistan mukavan italialaisen kaveriporukan, jonka kanssa join viiniä Sacre-Coeurin portailla ja joka herätti minussa jälleen kiinnostuksen latinan ja italian kieliä kohtaan. Muistan laulaneeni CMX:n kertosäkeitä suomen kielestä kiinnostuneille tanskalaisille Seinen rannalla. Muistan sen lämmön, joka virtaa ihmisistä viinin ja ravitsevan keskustelun äärellä.

Nämä kaikki ovat kliseistä pariisilaishömppää, fantasiaelokuvien polttoainetta, mutta en jaksa välittää, en jaksa jatkuvasti analysoida ja miettiä. Haluan vain olla osa tätä maailmaa, joka avautuu jalkojeni edessä valtavana, upottavana kokemusten maastona. Se on osa Pariisin viettelystä, sen lumoa. En halua olla etäinen katselija, haluan olla osallinen näistä hetkistä, olivat ne sitten kuinka naurettavia tahansa lähemmin tarkasteltuina.

Katson itseäni peilistä enkä voi uskoa kuinka paljon olen voinut laihtua muutamassa viikossa. Kylkiluuni pistävät terävinä esiin ihon alta, kenkäni ovat tomusta harmaantuneet ja roskokori täynnä tyhjiä tupakkiaskeja. Tämä on siis todellista, konkreettista elämää, kaukana niistä kammioista, joita Suomeen pystytin ja joissa kuljin aikani ympyrää, oman mieleni kiertoradoilla.