Lontoo, muistiinpanoja 2/2

Meille oli kerrottu, että squat muuttuu lauantaina bilehelvetiksi, joten varasimme sängyt hostellista Swiss Cottagen lähistöltä. Hostellimme oli erikoinen, kartanomainen rakennus, jossa pitkiä käytäviä rytmittivät raskaat puuovet. Meitä kahta rinkkaselkää tervehti muutama rautahaarniska matkallamme huoneeseemme. Huoneessa tapasimme kaksi kanadalaista reissaajaa, jotka olivat pysähtyneet Lontooseen matkallaan pieneen Venäläiseen kylään. Ilmeisesti toinen heistä työskenteli lentoemäntänä ja hänellä oli tuttavia kyseisessä kylässä. Ilta-aurinko painoi laseja näkökenttäni laitamilla kun kyselin elämästä Kanadassa. Jälleen kerran kävi toteen sanonta, että matkalainen ei ole koskaan yksin. Vaikka rähjäinen olomuotoni heijastui kummankin matkaajan kasvoilta hienoisena epäilyksenä, puhuimme pian keskenämme rennosti ja avoimesti. Matkalla ei ole salattavaa.    

Päätimme katsastaa squatin juhlat ja pian istuimmekin Alexin makuuhuoneessa neljän muun asukin kanssa. Yksi heistä oli unkarilainen poika, jonka kasvoilla viipyi hetkittäin tietty Neal Cassady-tyyppinen hulluus. Hänen silmänsä keinuivat punaisina enkä ehtinyt kysyä mikä hänet toi Budapestistä hyperkalliiseen Lontooseen. Tai edes mitä hän teki elääkseen. Hänen täydellisessä itsetietoisuuden puutteessaan oli jotain pohjattoman typerää ja ihailtavaa. Huoneessa oli myös mykkä puolalainen ja kaksi ranskalaista. Ranskalaiset kiteyttivät hyvin ristiriitaisen suhtatutumiseni koko kansakuntaan: toinen oli kiinnostava ja avoin, toinen oli yksinkertaisesti syvältä. Huoneessa tupakansavu kiemurteli yläpuolellamme puhuessamme elämästä Lontoon kaduilla. Ilmeisesti kuitenkin Lontoon elämänrytmiin pääseminen oli ulkomaalaiselle helpompaa kuin vastaava operaatio Pariisissa. 

Samanaikaisesti allamme rakennuksen kahdessa ensimmäisessä kerroksessa elettiin reivien omaa psykotrooppista maailmaa. Laskeuduimme alas talossa, josta oli hetkessä tullut yökerho. Kyseinen paikka oli infernaalisin missä olen koskaan ollut. Jos haluaa hieman vainua kokemuksen laadusta, Gaspar Noen elokuvat antavat esimakua. Sydäntäpysäyttävät teknon, dubstepin, industrialin ynnä muiden musiikkilaatujen variaatiot täyttivät labyrinttimäiset käytävät. Jokaisella huoneella oli oma musiikkityylinsä, kuin musiikin seisova pöytä. Käytävät risteilivät rikollisia, narkkareita, 13-vuotiaita kapinallisia, vaihtoehtoporukkaa sekä jos mitä normaaliin katukuvaan istumatonta sakkia. Lyhyesti: elämäni oudoin ilta. Risteilimme huoneesta toiseen turisteina, jo lähtökohtaisesti etäällä palavasta labyrinttimaailmasta. Silti, aistiyliherkkyydellä varustetun matkaajan ei tarvitse kuulua joukkoon voidakseen elää tuota kokemusta vailla tottumuksen sumeutta, raikkaana ja terävänä.

Seuraavana päivänä päädyimme Camdeniin. Camden on Lontoon boheemimpaa aluetta, jossa on paljon ravintoloita, pubeja ja toreja. Risteilimme krääsätorien sokkeloissa tunteja, hypistellen satoja paitoja ja pikkuesineitä hajamielisin silmin. Camdenin torit olivat kuin arkinen, kuolettavan länsimaalainen ja kalpea versio aikaisemman illan villeistä sokkeloista, joissa yliannostus oli vain ajan kysymys. Camden oli turvallinen ja työväenluokkainen kortteli, jonka varrella oli mukava juoda kahvit ja jatkaa Ghost World-tyylistä nollasukupolven läpänheittoa. Mutta aikaisempien kokemusten valossa se oli tylsä enkä lopulta edes ostanut mitään. Istuimme pitkään Blues-baarissa (jonka nimi oli Blues Bar, aina huono merkki), josta oli tullut trendimesta. Meidän aikanamme ravintoloiden ''sielu'' tai vähemmän kornisti sanottuna omalaatuisuus on piirre, jonka kuolee silmissä. Katselin ravintolan seiniä ja saatoin melkein nähdä kuinka ne hiljaa kalpenivat, lakkasivat sykkimästä ja jäykistyivät ympärillemme kuin luuhäkki. Aloin masentua siitä, kuinka mahdottoman pieniin koloihin geeniemme muistama, vihlova ja täyttävä, epätoivoinen ja ekstaattinen elämä on paennut. Heti auringon noustessa aavemaailma peittää kaupungin haaleilla väreillä ja ulkoaopetelluilla ilmeillä. Lontoo sunnuntai-iltapäivänä: kuolemanpelosta on tullut pakkomielle ja siksi kuolema ei ole koskaan ollut yhtä läsnä.  

Maanantaina nukuimme myöhään ja aloitin päivän mandariinilla ja tupakalla rakennuksen katolla. Katselin pilvien etenemistä maailmanpyörän yllä ja laskin autoja, jotka ohittivat alla virtaavan kadun. Mielessäni kävi avartava  ajatus, jonka olen sitemmiten unohtanut. Muistivihot on keksitty juuri tätä varten (sana 'muisti' on itse nimessä). Muistan hetken Trafalgarin aukiolla, kahvin ja keskustelut yli-ihmisistä, joita tunnemme: kauniit, älykkäät, lahjakkaat (sekä kysymys: ovatko he yleisesti ihailtuja vai vihattuja? vastaus: julkisesti ihailtuja, salaa vihattuja). Myöhemmin päivällä kävimme luonnontieteellisessä museossa (olen aina halunnut käydä, mutta en aikaisemmilla Lontoon reisuilla ole saanut aikaan). Museo on upea kokonaisuus, joka on rakennettu valtavaan katedraalimaiseen rakennukseen. Kalliohyppijä varasti huomion muiden nisäkkäiden keskeltä, pieni, heiveröinen antilooppi, jonka sorkat toimivat kuin kirurginveitset ja joka ei koskaan liukastu. Museo todisti jälleen kerran, että luonnontieteiden suoman perspektiivin rooli ihmisen henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä on vähintään yhtä tärkeä kuin taiteen vastaava.

Illalla hyvästelin kaverini ja kiipesin Pariisin junaan. Matkalla passintarkastaja kysyi olenko kuullut Paavo Nurmesta ja kertoi olevansa Suomi-fani. Junassa mietin, että näinä päivinä vanha kunnon inertiantarpeeni oli kellahtanut vastakohdakseen: kun olin paikoillani, kun olin paikassa, jonka tunsin kuin omat taskuni, aloin hitaasti kiemurrella penkilläni, aloin ahdistua ja muuttua kivuliaan itsetietoiseksi. Aloin tuntea niskassani sen puristuksen, jonka vain vihamielinen ympäristö voi synnyttää. Tiesin, että ainut lääke olisi lähteä uudestaan, nousta junaan ja olla matkalla, erossa, kaukana, kesken, yläpuolella, alapuolella, päämäärätönnä, elävä vailla elämää. Lyhyesti sanottuna, olin jäänyt koukkuun, taas.